lauantai, 4. toukokuu 2013

Mikä(än) ei ole muuttunut?

Työt odottavat neljän viikon päässä. Palaan töihin kahden vuoden, yhdentoista kuukauden ja yhden päivän "lomailun" jälkeen. Tuossa ajassa elämäni on muuttunut täysin: heinäkuussa 2010 toimistolta vyöryi postui lapseton nainen, pää täynnä odotuksia ja vatsanalue täynnä vauvaa. Nyt tuo silloin nahkaani venyttänyt vauva on temperamenttinen ja osaava neiti kaks-ja-puolvee - ja hänen seuranaan on vikkelä ja nokkela pikkuveli puoltoistavee. Neljän viikon päästä toimistolle siis vyöryy palaa kahden pienen lapsen kulahtanut äiti, jolla on lehmänhermot ja kolmen vuoden univaje.

Minä olen muuttunut. En ole enää se, joka ensimmäisenä on mukana ex-tempore-after-workeissa. En ole myöskään se, johon voi aina luottaa bileiden pikkutunneilla ja jatkoista puhuttaessa. En varmastikaan ole sekään, joka lupaa jäädä toimistolle "vielä tämän yhden jutun tekemään" muiden lähtiessä kotiin. Enkä se, jonka ylityötaulukko täyttyy niin, että kesällä saa yhden ylimääräisen lomaviikon kuitattua talvisilla ylitunneilla.

Minä olen muuttunut.

Silti olen varma, että neljän viikon päästä tulen (lähes kyllästymiseen saakka) kuulemaan lausetta "mutta täällähän ei ole mikään muuttunut". Vaikka onkin. Paljon. Kaikki. Jo pelkästään työkavereissa on käynyt kato; sosiaalinen media on pitänyt minut kohtuullisen hyvin kartanreunassa sekä sisään että ulos virranneesta kollegavuosta. On työpaikkaa vaihtaneita, on vuorotteluvapaalle menneitä ja on seuraani äitiyslomalle tulleita. On myös tullut uusia. Käsittääkseni lähes ovista ja ikkunoista. Ne kerrat mitä lasten kanssa olen toimistolla käynyt, olen tämän myös huomannut: pöytien äärestä on noussut lähes vain vieraita naamoja. Enkä kuitenkaan ole ollut poissa KUIN vajaat kolme vuotta!

Myös markkinatilanne on muuttunut. Ei pelkästään Euroopan taloustilanteen aiheuttamat kuopat, mutta mediakentän mylläys - omistajanvaihdoksineen, kanavamuutoksineen ja internetin kaikkeen-integroitumiseen - ja ihan toimistorintamallakin tapahtuneet muutokset. Kilpailukenttä on aika eri näköinen kuin se oli kesällä 2010!

Tämän lisänä sitten kaikki kehitys, työn tekemisen ja järjestämisen muutos, kaikki se kokemus ja näkemys, mitä näinä vuosina on kerätty. Kaikki tämä tulee näkymään ja tuntumaan minussa, kun palaan neljän viikon päästä töihin.

Mutta ei siinä kauaa varmasti mene, kun taas tuntuu siltä, etten niin kauheasti missään ole ollutkaan. Silti on varmasti turha kenenkään sanoa, että mikään ei olisi muuttunut. Kaikki on muuttunut - ja hyvä niin!

torstai, 25. huhtikuu 2013

Töihinkaipuu

Uraputken uudelleenavautumiseen on vajaat kuusi viikkoa. Kuusi lyhyttä viikkoa ja PÄÄSEN taas takaisin töihin. Niin hienoa ja ainutlaatuista aikaa kun tämä kotielämä lasten kanssa onkin ollut - ulkomaankomennuksineen kaikkineen - niin kaipaan jo töihin. Uskon, että tässä on käynyt sellainen samanlainen ajan kultaaminen, kuin aina, mutta silti kaipaan jo töihin. Koska näissä melkein kolmessa kotona vietetyssä vuodessa on myös tähän - kuten ihan mihin tahansa muuhun arkiseen juttuun - ehtinyt leipääntyä. Päivät ovat tätä samaa; aamulla ylös LIIAN aikaisin, aamupäivällä puistoon tai kerhoon, lounaan jälkeen pari tuntia omaa aikaa kun lapset nukkuvat päiväuniaan ja iltapäivää koitetaan kuluttaa yleensä kotileikeillä samalla kun itse yritän saada päivällistä valmistettua kaiken kaaoksen lomassa. 

Tottakai työpäivät tulevat myös solahtamaan omaan muottiinsa: aamulla ylös ihan yhtä aikaisin tai aikaisemminkin kuin nyt, mutta puistoleikkien ja joustamattomien pomojen sijaan pääsen aikuisseuraan ja aikuista puhetta ymmärtävän esimiehen alaisuuteen. Lisäksi uskon, että olen innostuvampi ja jaksavampi äiti leikkien suhteen sen jälkeen kun olen saanut ensin "leikkiä" päivän aikuisten maailmassa. 

Näihin kotipäiviin tulee kuitenkin ihan varmasti ikävä. Silloin, kun töissä on kiire ja lapset kotona kiukuttelevat. Silloin, kun joka suuntaan tuntuu riittämättömältä eikä tiedä millaisiin osiin itsensä pilkkoisi, että olisi edes jotenkuten tarpeeksi hyvä äiti, työkaveri, alainen tai asiakas. Ja silloin, kun syksyn tullen kuskaa unisia ja väsymystään kitiseviä lapsia päivähoitoon, sen sijaan että voisi jäädä niiden kanssa kotiin tuijottamaan lastenohjelmia ja torkkumaan sohvannurkkaan. Mutta kaiken tämänkin uhalla kaipaan töihin.

keskiviikko, 16. tammikuu 2013

Aletaas hiljalleen heräillä...

Uraputki on ollut poikki. Täysin poikki ja tukossa sitten heinäkuun 2010. Tuolloinhan jäin äitiyslomalle, vakaana aikomuksenani palata töihin heti vaan ja pian kesän 2011 lopussa. No, palasinkin, mutta vain kolmeksi viikoksi.

Poikamme syntyi syyskuun 2011 puolivälissä, joka siis laittoi hieman kapuloita tämän töihinpaluusuunnitelmien rattaisiin. 

Kesän 2012 paluun sitten kivitti mies ja miehen väitöskirjatyö; tuossa tohtorintutkinnossa kun olisi todella hyödyksi, jos olisi tehnyt edes jonkin pienen osan vähän muissa ympyröissä. Niinpä pakkasimme yksi- ja kaksivuotiaat mukaamme ja muutimme syksyllä 2012 talveksi Englantiin (näitä käänteitä voi käydä katsomassa osoitteesta englannintalvi.blogspot.com, jos tänne joku nyt jostain syystä eksyisi... ). 
Toissapäivänä ostimme kuitenkin paluuliput. Ja jo pitkään on ollut tiedossa, että uraputki avataan uudelleen liikenteelle heti kesäkuun alussa. Niinpä ajattelin alkaa hieman täälläkin ravistella kulmia ja herätellä blogia pitkästä unesta. Vielä saa torkuttaa, aikaa on. Mutta kohta taas mennään. Täysillä! 

tiistai, 17. elokuu 2010

Kympin kesä

Aina se päätös on pyhä: nyt ryhdistäydyn, kirjoitan tänne enemmän ja useammin, pysähdyn nauttimaan elämästä ja laitan itseni kuntoon. Ja aina se pyhä päätös jää jonnekin kaiken muun jalkoihin. Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä päivityksestä ja elämä on yhden kesän verran taas valmiimpi.

Uraputki jätettiin kuivilleen heinäkuun alussa, juuri mahtavimpien helteiden alla, ja siirryttiin ensin lomalle ja mökkeilemään ja sitten vaan odottelemaan ja ahdistumaan. Helteiden hellimä Suomenniemi oli tänä vuonna melko epäystävällinen paikka viettää raskauden viime viikkoja: turvotus jaloissa ja käsissä nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin, tukalien öiden tukahduttavuutta lisäsi raskauden rajoittama nukkuma-asentojen valikoima ja liikkeelläolon hankaluus sitoi tehokkaasti kotiin, suljettujen verhojen taa. Heinäkuun polttavimmat helteet menivätkin hyvin pitkälti pimennysverhon takana, avonaisen parvekkeenoven edessä lepakkotuolissa istuen ja sekalaisia ajanviettotapoja koluten. Taisin kyllä tosin jo keväällä toimiston kahvipöydässä sanoa, että tästä kesästä tulee KUUMA kun nyt loppuraskaus osuu heinä-elokuulle... eli ei siihen sammakoita tarvita, vain yksi oikein ajoitettu raskaus. ;)

Kärsimättömänkin odotus kuitenkin palkitaan: pieni neitimme syntyi viisi päivää ennen laskettua aikaa pitkän päivän pääteeksi perjantaina 6.8.2010. Elämä on nyt mullistunut: meitä onkin nyt kolme tässä perheessä eikä paluuta DINK-aikaan enää ikinä ole. Se, miten tämä vaikuttaa kaikkiin pyhiin päätöksiin tulevaisuudessa, jää nähtäväksi. Toivoisin, että ehkä ryhdistävästi: saisin nyt päivitettyä kuulumisia tännekin useammin, pääsisin pian liikkeelle kotoa ja sutjakoittamaan raskauden turvottamaan kehoani. Mutta ennenkaikkea toivoisin, että pystyisin olemaan pienelle tyttärellemme hänen arvoisensa äiti. Sillä pieni pörröpää ei kyllä ansaitse mitään parasta vähempää.

tiistai, 1. kesäkuu 2010

Aikakone

Kevätaurinko himmentää työkoneen ruudun ja kurkotan kääntämään kaihtimet kiinni. On kesäkuun ensimmäinen päivä, joku on ilmeisesti ryöstänyt elämästäni 2,5 kuukautta.

Edellinen blogi-kirjoitukseni on maaliskuulta, ajalta, jolloin ulkona vielä pyrytti ja ihmiset piiloutuivat pystyynnostettujen kaulusten, lapasien ja paksujen takkien suojiin. Tuolloin olin aivan varma, että lumi kyllä sulaa juhannukseksi - mutta minkä vuoden juhannukseksi, siitä en ollut ihan niinkään varma. Nyt tuosta silmittömästä talvesta on jäljellä enää Maununnevan lumikasa ja tuiskupäivinä syntyneiden tai alkuun laitettujen lasten nimet - Lumia, Halloja ja Pyryjä kun kastetaan tänä vuonna kuulemma ennätysmäärä.

Oma olo on näiden kuukausien aikana rauhoittunut ja pyöristynyt. Nyt sen uskaltaa jo sanoa täälläkin: meille on tulossa vauva. Viime syksyn jälkeen raskaus on ollut tavallistakin raskaampi ja nimenomaan henkisesti: ennen maaliskuun lopun rakenneultraa koko asiasta ei oikein meinannut uskaltaa edes puhua, ettei vaan taas kävisi jotain ja meidät heitettäisiin takaisin lähtöruutuun. Mutta nyt viikkoja on takana jo 3/4 koko ajasta, nahan alla kaiken pitäisi olla kunnossa ja tulokas vaikuttaa ainakin möyrimisensä perusteella hyvinkin eloisalta.

Töitä on tässä päivässä jäljellä vielä reilu tunti - lapsettoman aikuisen elämässä 19 päivää. Aika kuluu hetkittäin niin ettei mukana tahdo pysyä. Edessä on kuitenkin kesä ja kesän jälkeen aivan uusi elämäntilanne. Kumpaakaan ei meinaa malttaa odottaa, mutta samalla nojaudun taas hetkeksi taaksepäin ja pysähdyn. Juuri tähän. Koska tässä on hyvä.