Ei nyt varsinaisesti ole niin kiire: hommat kun hoitaa ajallaan, niin pärjää. Silti päivät venyy ja paukkuu; kun ehtii töihin kahdeksaksi ja luennolle neljäksi, niin 20.30 BodyPumpin jälkeen onkin jo ihan valmis pistämään rusetin päivän päälle ja siirtymään peiton alle odottelemaan seuraavaa. Ellei sitten ole jotain koulujuttuja joita pitäisi hoitaa. Tai temppuilevaa tietokonetta, jota silitellessä kello ehtii luvattoman lähelle seuraavan päivän heräämistä.

Kaikesta näennäisestä kiireestä ja täydestä aikataulusta huolimatta elämä on mallillaan. Voisihan sitä valitella, kun ei muka ehdi mitään. Mutta kun oikeasti ehtii: ystäviä näkee töissä ja koulussa; urheilu tuntuu mielekkäältä ja silti sitä on vielä aikaa elää sohvan ja television kanssa. Viikonloppuisin ehtii nähdä muita kavereita, perhettä - ja tietysti hoitaa parisuhdetta. Aika on sinänsä hassu asia, että vaikka se onkin niin rajattu määre, niin sitä kyllä riittää. Jos haluaa.

***

Asunto onkin sitten asia erikseen. Sitähän voisi kuvitella että Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa rahalla saa ja kävellen pääsee - mutta eihän se niin mene. Melkoisen komealla kuukausitaksalla sitä onkin onnistunut saamaan tuvan, muttei ilmanvaihtoa. Ja kun suihku on entisessä ties-missä-komerossa, niin kosteuden voi melkein kuulla litisevän lähes satavuotisissa seinissä. Lisäksi tämä pieni pesuhuoneeni on joskus laatoitettu siihen malliin, että se on ehkä kestänyt katsetta - muttei kosteutta. Muuttosiivouksessa irronneet mosaiikkilaatat ovat saaneet seurakseen kymmeniä lajitovereitaan. Paikalla on käynyt jo kaksi huoltomiestä, joista toinen olisi laittanut dynamiittia vanhojen ratkaisuiden alle, ja tehnyt työn tällä kertaa oikealla kädellä. Jälkimmäinen tarttui juuri irtikilahtaneeseen laattaan, ja totesi ehkä löytävänsä niitä lisää kellarista. Voisi kuulemma tulla joku aamu korjaamaan, kun ei kestä kauaa ja on maisemissa muutenkin, kun on joku toinen urakka työn alla aivan näillä kulmilla.
Toinen asia on tietysti se, että kun asuu yksiössä niin sitä yleensä asuu yksin. Nyt kuitenkin kylpyhuoneen oven eteen sommittelemani oranssi matto on houkutellut lattian alta muitakin ihailijoita: pieniä, mustia, kiemurtelevaisia... juuri niin. Matoja. Tai toukkia. Mitä lie. Joka tapauksessa, oksettavia. Varsinkin kun ensiesiintymisensä jälkeen tapasin näitä kutsumattomia sekä keittiön pöydällä että makuusopessani. Ihan kun ei riittäisi, että uneni on kepeää kivisäkkimäisen patjan ansiosta - täytyy vielä hallita mielikuvitustaan, ettei jokainen pieni kutina iholla muutu matoarmeijaksi.
Sijainti asunnolla on kuitenkin ihana. Samoin tunnelma, jollaisen voi saavuttaa vain tällaisessa satavuotiaassa talovanhuksessa; tuhannet ja taas tuhannet askeleet ovat kuluttaneet rappusten reunat pyöreiksi ja korkeiden huoneiden kaarissa voi kuulla näissä neliöissä asuneiden ilot ja surut.

Silti. Rahalle olisi mukava saada kunnollinen vastine. Aina pelkkä sijainti ei riitä.

***

Joka tapauksessa. Elämä on mallillaan. Joulu - lempijuhlani - on aivan nurkalla. Tonttujen tepsutukset ovat kaikuneet kivisessä rapussa jo kuukauden päivät ja ikkuna toisensa jälkeen on koristettu pimeyttä taittavin valoin ja kynttilöin. Joulu tulee - nopeammin taas kun osaamme odottaakaan - tuoden mukanaan pienen tauon tähän hektiseksi muuttuneeseen arkeen. Sitä odotellessa nautin tästä kaikesta - matoineen, kiireineen ja pimenevine iltoineen!