Meitä on neljä. Siskosta siis. Ihanasti erilaisia, ahdistavasti samanlaisia - ja nyt viimeistään aikuisina toisemme myös ystävinä löytäneitä.

Pitkään vietimme tasaisin väliajoin siskosviikonloppuja, jolloin miehet jätettiin rannalle ja neljästään kokoonnuttiin Jyväskylään, Helsinkiin ja kerran jopa Tampereelle kun itse siellä asustelin. Jossain vaiheessa äitiys vei siskoista kaksi ja muutti elämän niin kiireiseksi että siskosviikonloput jäivät kaiken sen jalkoihin. Itse muutin Tampereelta Mikkelin kautta Jyväskylään ja sieltä Irlantiin, josta palasin Tampereelle vain päätyäkseni lopulta Helsinkiin. Vanhin meistä on asunut pääkaupunkiseudulla 90-luvun alusta saakka ja kaksi muuta ovat jääneet kotiseudulle Keski-Suomeen - ja minun nyt päädyttyäni Helsinkiin siskoselämä rauhoittui kahteen leiriin. Silti siskosviikonlopuille ei ole vieläkään löytynyt aikaa, ei niitä ole tainnut kukaan oikein kaikessa kiireessään edes muistaa.

Kulunut viikonloppu toi meidät kaikki kuitenkin taas yhteen. Toki olemme viettäneet paljonkin aikaa kahden, kolmen ja perhepyhinä neljänkin joukoissa, mutta liian harvoin Rakkaat Siskot on kaikki yhes koos. Nyt kuitenkin sain isosiskon avec kahdeksi yöksi kylään ja sunnuntaina löysimme koko porukan saman pöydän äärestä. Puhe kääntyi hetkellisesti siskosviikonloppuihin ja perinnettä koitetaan nyt yhteistuumin elvyttää. Jyväskylä tai Helsinki - ainakin näin alkuun - saavat luvan tarjota puitteet.

Kun on suuren perheen keskimmäinen, ei oikein edes osaa kuvitella elämäänsä ilman sisaruksiaan. Eikä varmasti ole tarviskaan! Kuitenkin joskus - kuten tänään siinä siskojen, lankojen ja siskonlasten keskellä - huomaa pysähtyä tajuamaan, kuinka rikas on kun saa olla osa sitä porukkaa. Saa olla sisko - ja juuri sellainen kun on, koska sieltä jos mistä löytyy ymmärrystä kaikkeen.

Sisko sai pitkään toivotun ja odotetun lapsen. Poika oli syntyessään suuri eikä meinannut mahtua ulos yksiöstään. Tuore äiti oli haltioissaan ja heti perheen kotiuduttua alkoi sähköpostissa tulvia: kuvia alle viikon vanhasta rusinasta saapui tusinatolkulla. Sama hälinä pulppusi puhelimeen.

Huvitti.

Mutta. Erehdyin sarkastisessa mielessäni mainitsemaan asiasta myös tuoreelle äidille. Suuttui. Nyt anteeksipyyntöjä on vieritelty niin tekstiviestillä kuin mailillakin, palautteena tyly toteamus: "... sanoit kyllä aika tökerösti..."

Tiedetään!! Senhän vuoksi tässä anteeksi pyytelen, mutta sitä ei ilmeisesti synnytyksen jälkeisessä tunnekuohussa nyt oteta vastaan. Harmittaa, ärsyttää ja kuohuttaa: tottakai sisaruksenlapsi numero 7 on ainutlaatuinen ja tärkeä, tottakai kiinnostaa nähdä, miltä pikkuprinssi näyttää ja tottakai tiedän olleeni hieman tahditon. Silti luulisi siskon tuntevan suuren suuni ja möläyttelyni sen verran hyvin, että osaisi jo antaa olla ja anteeksi.

En tarkoittanut mitään pahaa, kunhan sammakko taas hyppäsi. Anteeksi siitä.

Olen ylisarkastinen sika. Anteeksi siitäkin. Mutta olen vain minä - sitä en halua enkä voi pyytää anteeksi.

Juhannus tuli pitkästä aikaa koettua tutuissa maisemissa Ruoveden Väärinmajan Leponiemessä. Paikalla oli meidän lisäksemme kaikki siskot (3 kpl) miehineen ja lapsineen (5+1 vielä masuasukkina) sekä tietysti äiti ja isä. Yhteensä siis 10 aikuista ja viisi lasta - joten lienee sanomattakin selvää, että tilaa tai rauhaa ei liikoja riittänyt.

Juhannuksen lopputilinpäätöksessä viivan alle jäi seuraavaa:

- kipeytynyt selkä teltassa nukkumisesta. Johtopäätös: telttayöt eivät sovi aikuisille --> aikuisuus ilmeisesti alkaa, kun täyttää 29?
- paljon perhekireyksiä ilmassa. Johtopäätös: ei omia lapsia vielä piiiiiiiiitkään aikaan.
- vain yksi aito juhannusruuhka. Johtopäätös: liikennekaaosta liioiteltiin. Pahasti!
- vain yksi grillattu ateria koko viikonloppuna. Ja sekin iltapalamakkaraa Johtopäätös: ei voinut olla hyvä juhannus? VÄÄRIN, sillä hauskaa, hyvää ja herkkua oli!
- puolitoistamiljardia hyttysenpistoa. Johtopäätös: vereni ei ole vielä ihan pilalla - vaikka tulikin vähän tissuteltua!
- yhteensä n. kaksi vuorokautta paskaa musaa ja teinimelua naapurimökiltä. Johtopäätös: ollaan EH-DOT-TO-MAS-TI tultu vanhaksi, kun juhannusaaton aamuna mietitään kumpi olisi edellisen yön riekkuneille teineille pahempi: kovaääninen moottorisaha vai lasten kiljunta hieman vahvistettuna?

Univelka naapurimökin diskomelussa pyörityistä öistä takasi mahtavat unet viikon alkuun. Bilemasis ihanasta mökkitunnelmasta häädettynä oli musertava - varsinkin kun loman alkuun on vielä täydet 3 viikkoa.
Silti, juhannus ilman kauheita krapuloita, tutussa ja turvallisessa seurassa, oli mahtava. Kaiken kruununa oli tietysti syntymäpäivän aamu, jolloin lähiperhe (=9+5) kokoontui kuohuvien juomien ja aamupalaherkkujen kera laulamaan sängyn ympärille. Ja laulun loppuun kajahti vielä se tuttu kolminkertainen eläköönhuuto.

HURRAA, HURRAA, HURRAA, HURRAA!

Vihdoin se suuri päivä: Miinan ja Tuukan hääpäivä. Tähän voisi kirjoitella pitkän, pitkästyttävän ja laahaavan tarinan koko päivästä; miten yöllä ei saanut kunnolla nukuttua ja kuinka aamulla lähdettiin innokkaina kampaajalle ja meikkiin. Kuinka sade alkoi juuri kun pääsimme - lähes myöhässä - lähtemään kampaajalta ja miten Sanran puvun vetoketju saatiin hajotettua ja korjattua vain minuutteja ennen taksin tuloa.

Ja me olimme kuitenkin vain vieraina. Vaikkakin pikkusiskon hääpäivä on väkisinkin melko erityislaatuinen myös isoille siskoille - ja kyllä täytyy myöntää että aika paljon jännitti. Ja tietysti myös hieman itketti kirkossa!

Kerron kuitenkin nyt enemmän kuvin, vähemmän sanoin, tästä pitkään odotetusta päivästä. Myös mahdollisia lukijoita ajatellen...

Alttarilla. Mitään ei vielä ole luvattu tai vaihdettu. Jännitystä siis ilmassa!

Itse juhlassa. Veljenpoika Aapo pitää selkeästi suklaasta - kaikilla mausteilla!

Isän tytöt? Ulkona ei oikeasti ollut ihan noin pimeää vielä tuolloin, mutta salama luo aina tunnelmaa. Tässä siis allekirjoittanut ja kaikki rouvittuneet siskoni. Eli siis kaikki siskoni.
Pitäisiköhän tätä nyt ajatella niin, että kun tässä vaiheessa jäin välistä, niin jäin sitten kokonaan välistä? ;) Ehkä se "mahdollisuuksien ikkuna" nyt sitten sulkeutui? Tässä kuvassa siis sisarussarjan 1, 3, 4 ja 5 - itse nelosena. Veljiä ei huolittu kuvaan mukaan (=olivat sisällä soittamassa bändin mukana mahtavinta bilemusaa (muistaakseni kuvanottohetkellä raikui "sata salamaa"...))!

Seuraava aamu. Oli hauskaa - eikä liian hauskaa kuitenkaan (=pystyi aamulla vielä hymyilemään!). Perheen häistä on nyt 4/6 juhlittu, jäljellä allekirjoittanut ja pikkuveli.

Kumpihan ehtii ensin? ;)

Iltapala Taavin (4,5v.) kanssa

minä: "Mitä haluut iltapalaks?"
Taavi: "Leipää! Ensin voita, sitten kinkkusiivu ja juusto päälimmäiseksi!"

Tarkka poika, saamansa pitää. Kun tilaus on toimitettu, istun seuraksi pöydän ääreen.

Taavi:"Miks sulla on noin iso maha?"
(Repesin)
minä: "... jaa... no, oon syöny vähän ehkä liikaa...?"
Taavi: "Ei se siitä johdu!"
minä: "Jaa ei vai? No mistäs?"
Taavi: "No, sulla on vauva mahassa."

Itse en tätä vielä tiennyt. Enkä allekirjoita vieläkään. Syöty tosin on... ehkä sitten kahden edestä, vaikka ihan yksin näissä nahoissa olenkin.

Rivien väliin mainittakoon että Taavin pikkuveljeä nukuttamassa ollut äitinsä on melko pitkällä raskaana - ja repeili lastenhuoneessa tätä keskustelua kuunnellessaan.

Lasten suusta - tosiaan. Ehtisköhän vielä kesäkuntoon? Mitenkään??

Ovi aukeaa hitaasti, seisahdun rapulle odottamaan. Vahtimestari nyökkää lasikopistaan kun suuntaan hissille. Osaston ovikello jää kaikumaan käytävään, jossa odotan että pääsen sisään ruoan tuoksuiselle osastolle. Löydän Isoäidin oleskeluhuoneesta, keinutuolista. Hän tunnistaa vasta kun kosketan haurasta kättä ja tervehdin hiljaa.

Pienenä Isoäidin luo oli aina jännittävä tulla. Stockmannilta käytiin hakemassa hienoja paperikarkkeja, joita saatiin syödä säästellen. Kaupungilta tultuamme ne laitettiin kannelliseen lasipurkkiin, josta silloin tällöin sai herkun, jos olimme kunnolla. Ja olimmehan me.

Autan Isoäitiä tuomieni kukkien kanssa. Pienet kädet tärisevät kimppua pitelevien kuminauhojen kanssa. Hoitajat vievät maljakon Isoäidin huoneeseen ja lähdemme viemään kukkia sinne. Varovasti, horjuen tuo yksi elämäni tukipilareista nousee kapeille jaloilleen. Sairaalan tossut ovat onneksi tukevat kävellä. Käytävällä toinen käsi seuraa seinään pultattua kaidetta, toisessa tukee kumipäinen keppi. Tunnen itseni voimattomaksi - enkö voi mitenkään auttaa. Lähes itseäni rauhoittaakseni työnnän käteni Isoäidin kainaloon; anna minun nyt kannatella sinua.

Pienenä lomailimme usein Isoäidin luona Helsingissä; aina jonakin päivänä menimme eläinmuseoon ja kesäisin lintsille. Isoäiti sai aina ilmaiset rannekkeet meille, ja aiemmin jopa itselleen. Edes Enterprise ei tuntunut niin pelottavalta kun Isoäiti piti kiinni ja hihkui kieputuksessa mukana.
Eläinmuseon interaktiiviset vitriinit jaksoivat naurattaa ja jännittää kerrasta toiseen. Aulan suuri luuranko ja porraspielen mahtava hirvipatsas ja huoneesta toiseen juoksun rajaton riemu. Kierroksen kesken istahdimme usein penkille syömään pienet namit; kelta-valkoisesta lehmäkääreestä paljastuva kermainen herkku maistuu vieläkin kielellä, kun muistelen noita kierroksia.

Kun kukat ovat maljakossaan Isoäiti vihdoin malttaa istua. Vaivalloisesti hän tähtää itseään tuoliin, johon lopulta vapisten vaipuu. Raskaiden luomien alta minua tarkkailee jo hieman haalistunut, sininen silmäpari. Puhun, mutta ei hän kuule. Samoja asioita käydään kuin kierrellen. On särkyä, on vaikeaa. Mutta samalla on ihanaa kun käymme; sisaruksia oli eilen vieraillut äitienpäivän kunniaksi. Merkkinä näistä vieraista on yöpöydän täyttävä kukkameri. Ei Isoäiti yksin ole - vaikka niin välillä väittääkin äidilleni.

Kun muiden kavereiden mummot loukkasivat itseään  kompastumalla lähikaupassa sipuleihin tai joutuessaan mopohuligaanien kolhimaksi, niin meidän Isoäiti lähti ensiapuun tökättyään itseään ripsiharjalla silmään. Tai toisen kerran silloin, kun oli lyönyt silmäkulmansa lavuaarin reunaan. Haaveri oli saanut alkunsa niinkin naisellisesta asiasta kuin säärikarvat: ajellessaan niitä jalka vessanpöntön reunalla tuolloin jo lähes 80-vuotias Isoäiti oli horjahtanut kun jalka oli lipsahtanut pöntön puolelle. Siitä sitten otsa lavuaarin reunaan ja ensiapuun.

Nyt ei olisi Isoäidistä enää tähän taiteiluun. Hän saattaa minut ovelle, jossa halaan tuota kutistuvaa vanhusta niin lujasti kuin uskallan. Isoäiti ei koskaan ole ollut iso ihminen - vaikka me lapset kaikki häntä Isoksi kutsummekin - ja vanhoilla päivillään hän tuntuu vain kutistuvan. Ystävällinen hoitaja päästää minut lukitusta ovesta rappukäytävään, jossa käännyn vielä katsomaan taakseni. Isoäiti seisoo lasin takana kuin lintu häkissä, kohottaa varovasti kättään ja lähettää lentosuukon. Rappujen reunat sumentuvat silmissäni kun lähden laskeutumaan kohti steriiliä aulaa. Ulkona sade on kastellut kesää odottavan luonnon, ilma on raikas.

Kävelen kotiin. Eläinmuseon kohdalla pysähdyn. Ehdinhän vielä kerran kiertämään nuo salit kanssasi, Iso? Vaikka kaikki merkit viittaavat siihen, että kynttilä voi olla nyt sammumassa, en suostu sitä uskomaan. Iso on aina ollut - maailma ilman häntä on vieras ja kylmä. Kotimatkalla kevyt keväinen sade kostuttaa jakun hartiat. Näemmehän vielä, Iso. Lupaathan.

Äitienpäivän aamu. Kello 05.28. Pienten varpaiden kevyt tepsutus käy kohti huoneen ovea: siskontyttö neljävee on hereillä. Saamme neidin houkuteltua siskonpetiimme unia jatkamaan, ja hetken levottoman kuiskinnan jälkeen pienen hengitys tasaantuukin ja unet vilistävät ripsien alla.

Kello 06.04. Kummipoika kaksivee availee aamuääntään matkasängyn reunoista vauhtia hakien. Meistä heikompi luovuttaa: nousen hakemaan pikkuveijarin ja totean päivän alkaneeksi - pikkusiskon vastustuksesta huolimatta.

Äitienpäivä. Onneksi en itse vielä ole äiti!

"PELATAAN APRIKANPELIÄ!" Pikkuneiti kiljahtaa. Kello on tosiaan sen kuusi, ulkona linnut karjuvat ja toukokuinen aurinko kimaltaa. Ihmetyksekseni en ole edes väsynyt - joten lautapelituokio nelivuotiaan kanssa sopii mainiosti. Pikkusisko raahautuu peiton kanssa sohvalle. Vahtii kuulemma kaksivuotiasta - luomiensa raosta.

Kahdeksalta alkavat lastenohjelmat. Molemmat taaperot kellahtavat TVn ääreen, me siskokset huokaamme hetkeksi.

Äitienpäivä. Kaikki kunnia äideille!

Omalle äidillemme, pikkumuksujen Grammalle, olemme suunnitelleet mahtiaamiaisen: american pancaces with maple syrup, kotimaisia nakkeja ja bratwurstia, tomaatti-mozzarella salaattia, useaa erilaista leipää, pekonia, kahvia, tuoremehua ja tietysti itseään parempaa seuraa. Kaikki tämä pitää kuitenkin toteuttaa, ennenkuin pääsemme herättelemään aamu-uniaan nauttivaa äitiä/Grammaa.

Pikku-tyyppi kaksvee saa levyn päälle välittömästi, kun alamme organisoimaan herätyslaulun ja aamiaistarjottimen sänkyyn toimittamista. "Paajo onnejaa vaa... kamma. Paajo onnejaa vaa. Kamma..." Vaippapöksyinen olemus häviää makuuhuoneista pois päin, vain laulun loilotus kielii nuoren herran olinpaikasta. Neiti neljävee pitelee Grapan hankkimaa ruukkuruusua tiukasti kainalossaan ja kiljuu veljensä perään. On ne ihania - ja onneksi ei kuitenkaan vielä omia! Suklaa-astia houkuttelee pienet vaeltelijat nopeasti oikeaan suuntaan, ja Äitienpäivä voi VIRALLISESTI alkaa.

Aikaa heräämisestä tähän on kulunut 3,5 tuntia. Omaa, omakohtaista äitienpäivää saa onneksi vielä hetken odotella!