Minä olen muuttunut. En ole enää se, joka ensimmäisenä on mukana ex-tempore-after-workeissa. En ole myöskään se, johon voi aina luottaa bileiden pikkutunneilla ja jatkoista puhuttaessa. En varmastikaan ole sekään, joka lupaa jäädä toimistolle "vielä tämän yhden jutun tekemään" muiden lähtiessä kotiin. Enkä se, jonka ylityötaulukko täyttyy niin, että kesällä saa yhden ylimääräisen lomaviikon kuitattua talvisilla ylitunneilla.

Minä olen muuttunut.

Silti olen varma, että neljän viikon päästä tulen (lähes kyllästymiseen saakka) kuulemaan lausetta "mutta täällähän ei ole mikään muuttunut". Vaikka onkin. Paljon. Kaikki. Jo pelkästään työkavereissa on käynyt kato; sosiaalinen media on pitänyt minut kohtuullisen hyvin kartanreunassa sekä sisään että ulos virranneesta kollegavuosta. On työpaikkaa vaihtaneita, on vuorotteluvapaalle menneitä ja on seuraani äitiyslomalle tulleita. On myös tullut uusia. Käsittääkseni lähes ovista ja ikkunoista. Ne kerrat mitä lasten kanssa olen toimistolla käynyt, olen tämän myös huomannut: pöytien äärestä on noussut lähes vain vieraita naamoja. Enkä kuitenkaan ole ollut poissa KUIN vajaat kolme vuotta!

Myös markkinatilanne on muuttunut. Ei pelkästään Euroopan taloustilanteen aiheuttamat kuopat, mutta mediakentän mylläys - omistajanvaihdoksineen, kanavamuutoksineen ja internetin kaikkeen-integroitumiseen - ja ihan toimistorintamallakin tapahtuneet muutokset. Kilpailukenttä on aika eri näköinen kuin se oli kesällä 2010!

Tämän lisänä sitten kaikki kehitys, työn tekemisen ja järjestämisen muutos, kaikki se kokemus ja näkemys, mitä näinä vuosina on kerätty. Kaikki tämä tulee näkymään ja tuntumaan minussa, kun palaan neljän viikon päästä töihin.

Mutta ei siinä kauaa varmasti mene, kun taas tuntuu siltä, etten niin kauheasti missään ole ollutkaan. Silti on varmasti turha kenenkään sanoa, että mikään ei olisi muuttunut. Kaikki on muuttunut - ja hyvä niin!

Tottakai työpäivät tulevat myös solahtamaan omaan muottiinsa: aamulla ylös ihan yhtä aikaisin tai aikaisemminkin kuin nyt, mutta puistoleikkien ja joustamattomien pomojen sijaan pääsen aikuisseuraan ja aikuista puhetta ymmärtävän esimiehen alaisuuteen. Lisäksi uskon, että olen innostuvampi ja jaksavampi äiti leikkien suhteen sen jälkeen kun olen saanut ensin "leikkiä" päivän aikuisten maailmassa. 

Näihin kotipäiviin tulee kuitenkin ihan varmasti ikävä. Silloin, kun töissä on kiire ja lapset kotona kiukuttelevat. Silloin, kun joka suuntaan tuntuu riittämättömältä eikä tiedä millaisiin osiin itsensä pilkkoisi, että olisi edes jotenkuten tarpeeksi hyvä äiti, työkaveri, alainen tai asiakas. Ja silloin, kun syksyn tullen kuskaa unisia ja väsymystään kitiseviä lapsia päivähoitoon, sen sijaan että voisi jäädä niiden kanssa kotiin tuijottamaan lastenohjelmia ja torkkumaan sohvannurkkaan. Mutta kaiken tämänkin uhalla kaipaan töihin.

Uraputki jätettiin kuivilleen heinäkuun alussa, juuri mahtavimpien helteiden alla, ja siirryttiin ensin lomalle ja mökkeilemään ja sitten vaan odottelemaan ja ahdistumaan. Helteiden hellimä Suomenniemi oli tänä vuonna melko epäystävällinen paikka viettää raskauden viime viikkoja: turvotus jaloissa ja käsissä nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin, tukalien öiden tukahduttavuutta lisäsi raskauden rajoittama nukkuma-asentojen valikoima ja liikkeelläolon hankaluus sitoi tehokkaasti kotiin, suljettujen verhojen taa. Heinäkuun polttavimmat helteet menivätkin hyvin pitkälti pimennysverhon takana, avonaisen parvekkeenoven edessä lepakkotuolissa istuen ja sekalaisia ajanviettotapoja koluten. Taisin kyllä tosin jo keväällä toimiston kahvipöydässä sanoa, että tästä kesästä tulee KUUMA kun nyt loppuraskaus osuu heinä-elokuulle... eli ei siihen sammakoita tarvita, vain yksi oikein ajoitettu raskaus. ;)

Kärsimättömänkin odotus kuitenkin palkitaan: pieni neitimme syntyi viisi päivää ennen laskettua aikaa pitkän päivän pääteeksi perjantaina 6.8.2010. Elämä on nyt mullistunut: meitä onkin nyt kolme tässä perheessä eikä paluuta DINK-aikaan enää ikinä ole. Se, miten tämä vaikuttaa kaikkiin pyhiin päätöksiin tulevaisuudessa, jää nähtäväksi. Toivoisin, että ehkä ryhdistävästi: saisin nyt päivitettyä kuulumisia tännekin useammin, pääsisin pian liikkeelle kotoa ja sutjakoittamaan raskauden turvottamaan kehoani. Mutta ennenkaikkea toivoisin, että pystyisin olemaan pienelle tyttärellemme hänen arvoisensa äiti. Sillä pieni pörröpää ei kyllä ansaitse mitään parasta vähempää.

Edellinen blogi-kirjoitukseni on maaliskuulta, ajalta, jolloin ulkona vielä pyrytti ja ihmiset piiloutuivat pystyynnostettujen kaulusten, lapasien ja paksujen takkien suojiin. Tuolloin olin aivan varma, että lumi kyllä sulaa juhannukseksi - mutta minkä vuoden juhannukseksi, siitä en ollut ihan niinkään varma. Nyt tuosta silmittömästä talvesta on jäljellä enää Maununnevan lumikasa ja tuiskupäivinä syntyneiden tai alkuun laitettujen lasten nimet - Lumia, Halloja ja Pyryjä kun kastetaan tänä vuonna kuulemma ennätysmäärä.

Oma olo on näiden kuukausien aikana rauhoittunut ja pyöristynyt. Nyt sen uskaltaa jo sanoa täälläkin: meille on tulossa vauva. Viime syksyn jälkeen raskaus on ollut tavallistakin raskaampi ja nimenomaan henkisesti: ennen maaliskuun lopun rakenneultraa koko asiasta ei oikein meinannut uskaltaa edes puhua, ettei vaan taas kävisi jotain ja meidät heitettäisiin takaisin lähtöruutuun. Mutta nyt viikkoja on takana jo 3/4 koko ajasta, nahan alla kaiken pitäisi olla kunnossa ja tulokas vaikuttaa ainakin möyrimisensä perusteella hyvinkin eloisalta.

Töitä on tässä päivässä jäljellä vielä reilu tunti - lapsettoman aikuisen elämässä 19 päivää. Aika kuluu hetkittäin niin ettei mukana tahdo pysyä. Edessä on kuitenkin kesä ja kesän jälkeen aivan uusi elämäntilanne. Kumpaakaan ei meinaa malttaa odottaa, mutta samalla nojaudun taas hetkeksi taaksepäin ja pysähdyn. Juuri tähän. Koska tässä on hyvä.

Lumen taju alkoi kuitenkin viikkojen kuluessa kadota. Itämeri veti jäähän ja tarjoili koko ajan hyytävämpiä henkosiaan pakkasten jähmettämälle kaupungille samalla kun jokailtainen hiutaleiden hidas tanssi ei enää jaksanut ihastuttaa - vaan ahdistaa kolankahvaan jäätyneitä pientaloasukaita. Ja yhtenä torstaina se tapahtui: talveni selkä taittui. Olin taistelemassa tietäni toimistolle tuulitunneliksi muuttuneella Lönnrotinkadulla, jonka jalkakäytävästä oli enää jäljellä kymmenien senttien levyinen, muhkurainen polku betoniseinän ja parkkipaikat anastaeiden lumivallien välissä, ja silloin se osui minuun: se viimeinen, jäinen, luihin ja ytimiin menevä tuulenpuuska. Nyt riitti. Kesä tänne ja heti. 

Tuosta torstaista taitaa olla jo ehkä kuusi viikkoa aikaa ja yhä talvi asuu täällä. Kevään merkit ovat muutoin jo näkyvissä - aamut ovat jo valkeita ja illat hitaampia - mutta lumi ja pakkanen ei vaan näytä väistyäkseen. Ja jotta huumorintaju ei ihan jäisi käyttämättä, niin tietysti tänä aamuna otin optimistina varrelliset tennarit jalkaan - vain todetakseni, että ensimmäiset kevättulvat ovat tulleet kaupunkiin. Kamppi kellui tasaisessa loskameressä, jonka ylittämiseen olisi tarvinnut tennareiden sijaan karpalonpunaisia Hai-saappaita. Ja ne tietysti lomailivat siinä vaiheessa kotona, eteisen kaapin takarivissä.

Uskon nyt kuitenkin, että loska on tullut kaupunkiin jäädäkseen - ja että loskan jälkeen tulee vettä, viimaa, mutaa, pölyävää hiekkaa ja lopulta se kauan kaivattu kesä. Ehkä niin, että kuu loskasta kesään, puoli kuuta vesisateesta, hiekkamyrskystä vähäsen, katutöistä ei päivääkään?

Kaiken kiireen lisäksi työmotivaatio on ollut aika pahasti hukassa. Työpaikka, jossa olen kohta jo neljä vuotta viihtynyt on syksyn jälkeen alkanut hieman ahdistaa: pienet piirit ovat pusertuneet ahtaiksi ihmisen olla ja ennen niin hyvähenkisen lähimmän työporukkani klikkiytyvät suhteet ovat säröttäneet omaa jaksamista kaiken hälyn keskellä. Syitä näihin on todella vaikea löytää - onko se uusi jäsen ankkalammikossa vai vain oman korvienvälin harhaista tuotosta. Mutta totta on kuitenkin se, että työpaikka, johon yli melkein neljä vuotta on ollut äärimmäisen mukava joka aamu tulla, onkin nyt tehnyt aamuista kankeita ja työmatkoista kitkeriä.

Luotan kuitenkin että tämä on väliaikainen vaihe: ahdistuneisuutta siitä, että asiat eivät edisty. Tukahtumista siihen, että itse on ehkä taas kasvanut ihmisenä muun maailman jumittaessa paikallaan. Ja ehkä myös ikuisuuspohdintaa siitä, että tässäkö elämä nyt on.

Pitenevien päivien myötä uskon kyllä oman olonikin helpottavan ja työelämän alkavan taas muistuttaa sitä, mihin olen keväästä 2006 saakka ilomielin aamuisin tullut. Tämä nyt on vaan tällainen vaihe.

Arjen rullassa on uraputkenkin päivitys siis jäänyt kaiken muun pyörimisen jalkoihin. Tarkoitus olisi nyt ryhdistäytyä ja löytää aikaa myös kirjoittaa ne kaikki - huonotkin - tarinapolut, joita päivän aikana mieleen pälkähtää, taas tänne. Se, onko kukaan lätinöitäni kaivannut, on tietysti eri juttu.

Mutta jos totta puhutaan, kotia ei kuitenkaan tee mikään sellainen, jonka voisi laatikkoon pakata. Koti on siellä, minne iltaisin haluaa mennä ja mistä löytyy se kohta elämää johon itse ihanimmin sopii. Koti on se, missä voi rauhassa olla oma itsensä ja tulee rakastetuksi kaikkine vikoineen. Ja koti on lopulta juuri se, missä nukkuu parhaiten, nauraa makeiten ja on mieluiten. Kotona on turvassa maailman metkuilta ja voi kerätä voimia taas kohdatakseen kaiken sen.

Oman haavani äärellä olen syksyn mittaan havahtunut myös huomaamaan miten uskomattoman itsekeskeinen ja epäempaattinen olenkaan itse aiemmin ollut. Olen ollut juuri se kovaääninen kailottaja ja etunenän kiskoja, jonka mentyä jo lommoontuneet ovat ehkä lyyhistyneet tuoleihinsa ja nostaneet hartiat korviin. Omassa turhautumisessani olen edennyt puhtaasta loukkaantumisesta ja kyynelten nielemisestä jo siihen, että vaihdan ehkä puheenaihetta tai jos se ei auta niin lähden pois. Ja istun sitten yksin omaan tuoliini ja vedän hartiat korviin.

Oma kompastumiseni maailman matonreunaan on totisesti avannut silmäni. Enää en kailota (aina), rynni tai tarjoa mielipiteitäni. Enää en laske elämääni sen varaan, että ei-meille-vaan-muille, vaan tiedän, että kyllä se oksa jonkun naamaan aina osuu kun elämän ryteiköissä jonossa mennään. Toivoisin tosin vaan, että se oksa voitaisiin jo jättää sinne polulle eikä sillä hakattaisi jatkuvasti pohkeille. Koska pidemmän päälle sitä ei vaan jaksa. Nahka ehkä turtuu niin, ettei ilme enää värähdä - mutta samalla voimalla se yhä sieluun viiltää kuin ihan silloin tuoreeltaankin. Ja mitä lähempää sivallus tulee, sitä kovemmin se kirvelee.

Ketään en omiin kenkiini toivoisi joutuvan, mutta pieni visiitti toisen tossuissa - edes ajatuksen tasolla - voisi auttaa ymmärtämään, miksi ne hartiat sinne korviin nousevat. Se kun ei ole merkki siitä, että haluaisi olla yksin - vaan siitä, että suojelee itseään uusilta lommoilta.