RSO:n juhlakonsertissa oli ajatuksella aikaa lentää.

Katselin orkesteria työnsä touhussa. Tuo lavallinen ihmisiä on oikeasti kuukausipalkalla tekemässä juuri tuota: soittelemassa viulua, paukuttamassa patarumpuja tai harjoittelemassa virtuoosimaisia triangeli-sooloja (sellainen kuultiin myös keskiviikkona. Legendaarista!) Miltähän niiden perinteinen työpäivä mahtaa tuntua?

Aamulla herää, kun vaimo lähtee töihin Kelan tiskille. Kääntää kylkeä vielä kun lapset kinastelevat juustoleipien ääressä ja ryntäävät ovenkarmit kolisten koulutielle. Nousee hetken päästä herättämään angstisen lukio-teinin myös kouluun ja painelee kalsarisillaan keittiöön pistämään kahvin uudestaan tulemaan. Lukee lehden, tuijottelee varpusten tanssia pihapuussa ja pukee verkkaisesti päälleen: collegepaidan ja polvipussiset farkut lähteäkseen orkesterin aamuharjoituksiin. Heittää matkalla angstisen lukio-teinin kouluun.

Harjoitussalin ovella mies puristaa viulukoteloaan, kuin kuka hyvänsä duunari; varmistaakseen että se on mukana. Istuu paikalleen ja alkaa virittää soitintaan muiden mukana. Harjoituksissa kainalot hikoavat ja tuskaisuus puskee esiin virheiden seassa. Illalla on taas konsertti ja tämän pitäisi sujua. Onneksi on "vain" yksi kymmenistä.

Harjoitusten jälkeen istutaan Finlandia-talon kahviossa ja pohditaan illan konserttia. Kotimatkalla pysähtyy vielä kauppaan ostamaan ruokaa perheelle: perunoita, ruisleipää ja nakkeja. Nakkikastike porisee liedellä iloisesti kun nuoremmat lapset palaavat koulusta. Toinen heittää reppunsa huoneeseensa, toinen jättää sen lojumaan eteisen kenkämereen. Vaimokin pääsee kotiin juuri kun perunat ovat valmiita. Yhdessä istutaan jo pöydässä kun lukio-teini tulee kotiin ovet paukkuen ja marssii huoneeseensa sivuilleen katsomatta.

Tiskauksen jälkeen on jälleen aika palata töihin. Frakin liivi puristaa jo hieman, mutta mahtuu vielä päälle näyttämättä typerältä. Viulu odottaa pöydällä viritettynä, valmiina illan koitokseen. Sormet käyvät viime hetkiin saakka vaikeimpia kohtia läpi housun saumoissa.

Konsertin jälkeen olo on raukea: kaikki meni hyvin, yleisö tykkäsi ja aplodeista ei meinannut tulla loppua. Kotona on pimeää, lukuunottamatta esikoisen oven alta paistavaa valoviirua. Bassonjytke kaikuu keittiöön saakka kaukaisena jumputuksena kuulokkeista huolimatta. Iltapalaksi paahtoleipää ja lauantaimakkaraa, päälle ansaittu olut. Nopean suihkun jälkeen pääsee viileisiin lakanoihin vaimon viereen. Huomenna ei ole konserttia, ihan vaan normipäivä.

Näitä ehti siinä miettiä, kun katseli lavalle löytänyttä kirjavaa joukkoa. Eturivin miehen kuvittelen nähneeni joskus taksin ratin takana ja toisen vähän taaempana Otaniemen teekkari-kampuksella. Sivummalla viuluunsa syventyy tyttö, jonka jokainen ele kertoo omistautumisesta musiikille. Patarumpujen takana seisova mies näyttää lähinnä pitkästyneeltä, kun yritysjohtajaa muistuttava viulisti hakee oikeaa rytmiä Sakari Oramon eleistä.

Konsertti oli hyvä ja onnittelut vaan 80 vuoden ikään ehtineelle Radion Sinfoniaorkesterille. Kyllä se - ainakin hetkittäin - varmastikin toimistotyön voittaa?