Rohkea rokan syö. Yrittänyttä ei laiteta. Ja sitä rataa. Kesän aikataulu sai vahvistavan päätöksensä eilen, kun rohkaisin mieleni ja aloitin uudelleen urheilevan elämäni. Maanantain Helsingin Uutisista spottasin artikkelin puistojumpista, jonka innoittamana suuntasin ensin Friskis&Svettis-nimisen järjestön nettisivuille ja sitä kautta Kaivopuistoon eilen illansuussa. Tätä aikaansaannosta edelsi kuitenkin perinteinen, uutta ja tuntematonta kokemusta valmisteleva empiminen. Luonteeseeni on aina kuulunut epävarmuutta vihaava pieni ohjelmointivirhe, joka usein saa minut jahkailemaan, pähkäilemään ja tekosyitä keksimään, jotta em. tila voitaisiin ehkäistä. Nykyään olen kuitenkin karaistunut, ja saan tämän tuhoisan ketjun katkeamaan.

Eiliseksi olin yrittänyt punoa turvaverkkoa vanhasta joukkuekaverista, joka myöskin on täksi kesäksi päätynyt pk-seudulle töiden perässä. Luonteelleen ominaisesti kaveri kuitenkin ensin puolittain lupasi, mutta "yllättäen" keksi parempaa tekemistä ja seuraa juuri tuohon aikaan torstaina. Tyypillistä. Oikeasti. Ja oikeasti aika murheellista, sillä em. kuvio on toistunut pian jo riittävän monta kertaa etten kohta enää viitsi pyytää. Aiemmin peruutukset ovat osuneet vieläkin merkittävämpiin tapahtumiin, kuten merkkipäiviin, valmistujaisiin ja tupaantuliaisiin. Syynä on ollut milloin yllättävä (?) muut meno, väsymys, koulukiire tai toudella tärkeä ex-poikaystävän vierailu. Kyllä sitä ihminen voi tuntea itsensä tärkeäksi, kun ystäväksi nimittämääsi henkilöä kiinnostaa NOIN paljon viettää aikaa kanssasi...

Joka tapauksessa, turvaverkko petti. Mutta ulkona kimmeltävä ilta-aurinko pakotti laiskimus maximuksen kuitenkin liikkeelle. Kun vuodesta on lähes puolet lojunut kasvavan äässinsä päällä, niin jäljellä olevalle puolikkaalle jää sitä enemmän tekemistä! Suurin huolenaiheeni oli oikeastaan tämän urheilutapahtuman sijainti. Sivuilla oli mainittu tyhjentävästi Kaivopuisto, mutta kuten aika moni tietää, tuo mainittu virkistysalue kattaa enemmän kuin yhden mahdollisen lokaation esitetylle aktiviteetille. Rohkeasti suuntasin kuitenkin lenkkarini kohti puistoa ja luotin onneeni, että osun oikeaan kohtaan. Ja musiikin kumua seuraten löysinkin helposti paikalle; kymmenien muiden mukana.

Itse liikuntatapahtuma toi elävästi mieleeni kiekkoaikojen kesäreenit; vatsojen kiskominen rutaisella nurmikolla pilvien kulkua seuraillen ja selkälihasliikkeiden suorittaminen nenä ruohonjuuressa olivat noiden vuosien perustoimintaa. Ulkoilma, nurmikolla tanssiva aurinko ja tapahtuman iloinen ilmapiiri saivat kuitenkin vakaan päätöksen syntymään: joka tiistai ja torstai tulen liittymään tuohon nurmikolla hikoilevaan joukkoon. Paitsi jos sataa. Oikeasti siis sataa. Jumppa kun kuulemma on aina, ja sateen sattuessa sateessa.

Ikävin huomio tosin kohdistui omaan kuntooni. Olen tähän saakka tottunut siihen, että vaikka aktiiviuran lopusta on jo useampi vuosi, on peruskuntotasoni ollut vuosien työn jäljiltä aika hyvä. Vaikken siis liian aktiivisesti olekaan eviäni heilutellut. Kolme vuotta on kuitenkin näköjään liikaa. Yli kahdenkymmenen vuoden aktiivisen liikkumisen jälkeen, peruskuntotason huomattava laskeminen kestää ilmeisesti sen kolmisen vuotta. Puuskutin melko nopeasti, lihasten happotaso tavoitettiin ensimmäisen 20 minuutin jälkeen ja hikinorot valuivat jo ensimmäisen lihaskuntojakson aikana silmiin. On siis jo korkea aika ottaa itsestään se tukeva niska-tarraus ja tehdä jotain!

Nyt on kuitenkin alkanut uusi aika, jonka mottona on ylös, ulos ja jumpalle! Into on piukassa - ja toivottavasti se piukkuus leviää pian muuallekin! ;) Loppuun voin rehellisesti lainata T. Silakan sanoja: kotiasiat on kunnossa ja urheilu tuntuu mielekkäältä!