Kylkeä kääntäessä se iskee - ajatus, joka tekee uneen reiän ja repii väsyneen hereille murehtimaan. Tänä aamuna se oli gradu. Tai oikeastaan gradun aie, sillä itse gradu makaa vielä ideamaailman syövereissä löytäjäänsä odottamassa. Samalla minä raahaudun kahdeksasta-neljään-putkessa, pimeässä tammikuussa enkä jaksa kaamoksessa vaivautua etsimään sitkeästi piileskelevää gradumotivaatiota.

Ja sitten se tulee ja herättää, tuntia ennen kuin olisi tarvis.Uneen syntyneestä reiästä alkaa arki tihkua läpi: talonmies raastaa lumen sävyttämää asvalttia peltireunaisella kolalla, reittibussi jyristää päivän ensimmäisiä työläisiä töihin ja keittiön hana nikottelee. Stereoiden valot loistavat armotonta viestiään suljettujen silmäluomienkin läpi: taas minuutti vähemmän aikaa unen etsintään!

Töissä työtuoli imee loputkin energiat. Kädet painavat, niska jumittaa ja silmät tuijottavat tyhjinä hiljalleen täyttyvää postilaatikkoa. Kaikki haluavat jotain - ja minä kaipaisin vaan takaisin kotiin, peiton alle pimeään, pakoon kaikkia kasautuneita pakkoja. Silti jatkan työtuntien jälkeen koululle, kalvaiden valojen alle tavaamaan gradua varten kaivamiani artikkeleita. Uni painaa otsaa kohti pöytää ja teksti hyppii silmissä. Sinnittelen silti kovalla penkillä joogan alkuun saakka.

Vetoisalla lattialla mieli hitaasti tyhjenee. Hengityksen rytmittäessä kaikkea tekemistä saan vihdoin työnnettyä arjen ulommas ja olen yksin. Notkea mummo näyttää sfinksin, jonka avulla puhallan loputkin tästä maanantaista pois.

Kotona mies on tehnyt ruoan. Vasta ensimmäisen haarukallisen kohdalla huomaan kuinka nälkäinen olin.