Kirkonkellojen moiku alkaa kun pääsemme puiston laitaan. Kivirappusista eteemme kurvaa vanha pariskunta Eccot soralla narahdellen. Aamuaurinko kurkistelee vihreäksi patinoituneen katon takaa. Etuovella on ryysis.

Kirkonpenkki on suoraselkäinen, kova ja epämukava. Edessäni istuva veisaaja antaa murhaavia katseita kun litistän hänen jumalaiset kutrinsa ainoan löytämämme suomenkielisen virsikirjan väliin selatessani messun virsiä esiin. Urkuparvelta kuuluu mutinaa kun kirkkokansa koittaa löytää paikoilleen. On sunnuntaiaamu ja jumalanpalvelus alkamassa. Avara kirkkosali on täpötäynnä ihmisiä.

Urkujen kaikuessa holveissa katselen tarkemmin ympärilleni. Takanamme istuvat tytöt veisaavat kitarisat paukkuen, lähipenkeistä luulen löytäväni muitakin kuulutettavia. Ei kai nuoret ihmiset muutoin sunnuntaiaamuna olisi kirkossa, eihän?

Nimemme luetaan esirukousten yhteydessä. Olemme ainoa kuulutettava pari ja saamme seurakunnan esirukouksissa täyden huomion. Viisi kastettua ja yksi haudattu liittyvät mutisijoiden riveille meidän seuraksemme. Olo on juhallinen, mutta ehkä hieman ahdistunut.

Ehtoollisjono venyy kirkkosalista ulos. Ehtoollispalvelijat häärivät helmat liehuen alttarilla jakaen tahmaista öylättiä ja ylimakeaa ehtoollisviiniä. Lauttamme lähtee pian, emme ehtisi jäädä. Ulko-ovilla emme olekaan yksin vaan moni muukin on kuullut jo tarpeeksi. Kirkon portaita lämmittää aurinko, puistotielle parkkeratulla kahvikioskilla käy kuhina kun kirkkokansa hakee helmat paukkuen kahvia ja pullaa.

Kuuliaislounas Saaressa kruunaa kaiken ja kotiin palattaessa mieli on sees. Seuraava askel tällä avioliittomme tiellä on alle viiden viikon päässä. Sen jälkeen ei kirkkoon tarvitse hetkeen mennä. Haukkukaa herjaajaksi, mutta siitä huolimatta huokaan: onneksi!