Julkisivuremontin tulo on ollut tiedossa koko ajan kun olemme kaksiotamme asuneet. Asunnonsaantia jännittäessämme menimme lupaamaan lakimies-vuokraemännällemme, ettemme pyytäisi vuokranalennusta vaikka julkisivuremontti tulisikin. Olimme niin onnessamme siitä, että kauhutarinoiden putkiremontti oli talossa jo tehty, ettei mieleenkään tullut kieltäytyä.

Saimme asunnon ja asetuimme taloksi. Julkisivuremontti alkoi syksyn myötä ja taloyhtiön ensimmäiset raput saivat pressut suojikseen. Marraskuun lopulla remontti viimein astui elämäämme: parvekkeen kaiteet oli yksi päivä revitty irti ja sinne johtava ovi naulattu kiinni. Kirkuvan oranssilla teipillä oli oveen kiinnitetty tyhmempiä varten varoitus: parvekkeen käyttö kielletty.

Verhot laskeutuivat tammikuun lopussa, jonka jälkeen kauas on jäänyt kavala maailma. Ulos ei näe, mutta eipä näe ulkoa meillekään. Paitsi jo aamuseiskalta töihin rymistelevät työmiehet, jotka tallustelevat ikkunan takana juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.

Viime viikolla alkoivat hiekkapuhallustyöt, joiden mukana tuli se viimeinen pisara: parvekkeen oven lisäksi kaikki muutkin tuuletusräppänämme teipattiin ja tilkittiin umpeen, eikä asuntoon enää saa raitista ilmaa. Perjantaina työmiehet olivat lisäksi muovittaneet kaikki ikkunamme, joten edes telineille ei enää näy. Maailmamme on sumea ja muovinen. Ei luonnonvaloa, ei raitista ilmaa - vain kaukana kevääseen taittuva maailma ja päivä päivältä pidempään paistava aurinko. Joka aamu olemme aamu-tv:n säätiedotteen varassa: laittaakko tänään kumisaappaat, tarvitaanko pipoa vai pärjääkö jo kevyemmällä takilla.

Teltassa asuminen ahdistaa jo - ja jäljellä on vielä ainakin neljä kuukautta. Vasta keskikesällä meidän pitäisi saada taas luonnonvaloa sisään ja ikkunat auki. Jos remontti siis pysyy aikataulussa.

Jotenkin hieman epäilen.