Tuoksu on tuttu sekoitus pölyä, hikeä, kumilla päällystettyjä vaahtomuovipatjoja ja puolapuihin patinoituneita kädenjälkiä. Lattiaan on viivoitettu niin koripallo-, sulkapallo- kuin lentopallokenttienkin rajat, joiden lomassa risteilee satojen liikuntatuntien jättämät jäljet. Saliin tullaan näyttämön takaa, edellisen tunnin poistujia ahtaasti väistellen. Joogamatolla rentoutta hakiessani huomaan tuijottavani loisteputkilamppuun juuttunutta sulkapalloa.

Ryhämme on kirjavaa. Viereisen maton täti riisuu karjalanpiirakkatossunsa kun alamme tehdä vuoriasanaa ja aurinkotervehdystä. Takanani puhiseva mies yltää hädintuksin tennissukkiensa varsiin ja edessäni jäseniään ojentelee selvästi alkeisryhmää edistyneempi gasellinainen jumppapuvussaan ja trendikkäissä jooga-asusteissaan. Itse huomaan uppoavani 90 minuutissa jokaisella uloshengityksellä kauemmas työpäivän stressistä ja gradun ahdistavasta paineesta.

Viikottainen siirtyminen pois urbaanin näyttäytymissalin tekstiilikilvoittelusta opistotason joogaan on piristävää. Täällähän ne kaikki tavalliset ihmiset käyvät, jumppaavat verkkareissaan ja ikivanhoissa lentopallotossuissaan, joogaavat mainospaidoissaan kelmeiden liikuntasalien tutussa tuoksussa. Ja on huojentavaa huomata, ettei aina tarvitse olla niitä viimeisen trendin mukaisia kenkiä, hyper-gore-ilmastoituja merkkitoppeja tai vatsaa ja pakaroita litistäviä jumppatrikoita - vaan voi tulla suoraan töistä, vaihtaa päälle jotain oikeasti mukavaa ja keskittyä olennaiseen.

Omaan tekemiseen.