Talven ihmemaa on maannut Suomen päällä kohta jo kolme kuukautta. Lunta sataa, pakkanen paukkuu ja hankia nietoksina riittää etelää myöten. Aluksi tervehdin pakkasukkoa ilolla: onpa mukava nähdä, kunnolla , pitkästä aikaa! Näin komeita kinoksia ei meinaa edes muistaa nähneensä sitten 80-luvun Kinkomaan lumitalvien pulkka- ja lumilinnariemujen. Ja miten ihanasti valkeat hanget ovatkaan tuoneet valoa talven synkään pimeään.

Lumen taju alkoi kuitenkin viikkojen kuluessa kadota. Itämeri veti jäähän ja tarjoili koko ajan hyytävämpiä henkosiaan pakkasten jähmettämälle kaupungille samalla kun jokailtainen hiutaleiden hidas tanssi ei enää jaksanut ihastuttaa - vaan ahdistaa kolankahvaan jäätyneitä pientaloasukaita. Ja yhtenä torstaina se tapahtui: talveni selkä taittui. Olin taistelemassa tietäni toimistolle tuulitunneliksi muuttuneella Lönnrotinkadulla, jonka jalkakäytävästä oli enää jäljellä kymmenien senttien levyinen, muhkurainen polku betoniseinän ja parkkipaikat anastaeiden lumivallien välissä, ja silloin se osui minuun: se viimeinen, jäinen, luihin ja ytimiin menevä tuulenpuuska. Nyt riitti. Kesä tänne ja heti. 

Tuosta torstaista taitaa olla jo ehkä kuusi viikkoa aikaa ja yhä talvi asuu täällä. Kevään merkit ovat muutoin jo näkyvissä - aamut ovat jo valkeita ja illat hitaampia - mutta lumi ja pakkanen ei vaan näytä väistyäkseen. Ja jotta huumorintaju ei ihan jäisi käyttämättä, niin tietysti tänä aamuna otin optimistina varrelliset tennarit jalkaan - vain todetakseni, että ensimmäiset kevättulvat ovat tulleet kaupunkiin. Kamppi kellui tasaisessa loskameressä, jonka ylittämiseen olisi tarvinnut tennareiden sijaan karpalonpunaisia Hai-saappaita. Ja ne tietysti lomailivat siinä vaiheessa kotona, eteisen kaapin takarivissä.

Uskon nyt kuitenkin, että loska on tullut kaupunkiin jäädäkseen - ja että loskan jälkeen tulee vettä, viimaa, mutaa, pölyävää hiekkaa ja lopulta se kauan kaivattu kesä. Ehkä niin, että kuu loskasta kesään, puoli kuuta vesisateesta, hiekkamyrskystä vähäsen, katutöistä ei päivääkään?