... öisin herääväni murehtimaan maailmaa."

Paitsi etten valehtelis. Ainakaan paljon. Viime yönä taas havahduin kyljen käännön lomassa ja kuulin kun yläkerran seinäkello löi kerran. Löiköhän se oikeasti yksi - vai ehkä puoli-jotain? Ja jos jälkimmäinen, niin onkohan se sitten puoli-mitä? Siitä se ajatus sitten lähti. Puolen tunnin päästä sain laskea viisi lyöntiä - joten selvisihän sekin. Vieressä Olli porskutti unta tasaisesti tuhisten, omassa päässä juoksi tuhat ajatusta toisiinsa ei-niin-sivistyneesti törmäillen. Lähinnä sitä pitäis-sitä-pitäis-tätä ja välillä vähän voi-voi-jotain-vaan. Ajatuksen hetkeksi tauotessa tyyny oli huonosti, kylki puutunut, nenässä turhauttavaa tukkoa tai jaloilla kuuma/kylmä. Yläkerrassa kello löi taas kerran. Tunti aikaa nukahtaa.

Aamun harmitukseen paistoi onneksi aurinko. Kotoisen sotkun ärsyttävyys laimenee yleensä aina hieman, jos sen voi valaista auringonvalolla vain sälekaihtimia raottamalla. Lähestyvän kesän valossa ja lämmössä sitä jaksaa toimistotunnit ja niiden jälkeiset, ahdistavat kouluniperrykset. Kotimatkallakin paistaa varmaan vielä aurinko - kiitos kesäajalle!