Viisi viikkoa sitten uraputki alkoi vuotaa, jonka jälkeiset viikot ovat täyttyneet spekuloinneista, ylireagoinneista, harhaluuloista, vähättelyistä ja loputtomasta itsetutkiskelusta. Lisäksi työkavereita on tullut tarkkailtua ennennäkemättömän tarkasti, johtoryhmän ja esimiesten kalentereita vakoiltua lähes tunnollisesti ja aamuöisiin heräilyihin totuttua. Kyllä, herään yöllä murehtimaan maailmaa.

Viikko sitten saimme viestin, että neuvottelupöydässä ei ollut enää asioita käsiteltäviksi. Neuvottelukunta valui viimeisestä kokouksestaan keskuuteemme kasvot tyhjinä ja vakaasti vaieten. Loppuviikosta meille vihdoin annettiin tietoa ja tuomiopäivä sai hahmon: 13.5. Vihdoinkin kaikki spekulaatio, arvailu, epävarmuus ja loputon aiheesta jauhaminen loppuisi - kävi miten kävi.

Aloitimme päivän ryhmän kanssa aamiaisella Ekbergillä, jonka jälkeen marssimme pystypäin toimistolle tuomioita kuulemaan. Yhdeksän jälkeen puhelimet soivat yksi kerrallaan ja yksi kerrallaan kiipesimme kaksi kerrosta viimeisen sanan luo. Yksi kerrallaan myöskin palasimme avokonttoriin helpottunut hymy kasvoillamme: koko paikalla ollut ryhmä selvisi lyhyellä lomautuksella. Yhtä hyvin ei käynyt kaikille: toistakymmentä ammattilaista irtisanottiin.

Tunnelma toimistolla oli hauras. Kukaan ei tohtinut puhua ääneen koko päivänä. Painuneita hartioita löytyi jokaisen päätteen äärestä. Oma työpaikka saattoi säilyä, mutta läheltä lähti monta hyvää ihmistä. Huomenna aamulla hauraus on varmasti yhä siellä ja raskas tunnelma painaa yhä hartioita. Pinnan alla piilee kuitenkin varmasti jo uuden tekemisen alku valmiina tarttumaan toimeen ja varmistamaan ettei tänään tehdyt uhraukset mene hukkaan. Kaikkien tänään aamulla toimistolle tulleiden vuoksi meidän jokaisen huomennakin koneemme aukaisevan pitää nostaa leuka ylös, purra hampaat yhteen ja tarttua toimeen.