Uraputken uudelleenavautumiseen on vajaat kuusi viikkoa. Kuusi lyhyttä viikkoa ja PÄÄSEN taas takaisin töihin. Niin hienoa ja ainutlaatuista aikaa kun tämä kotielämä lasten kanssa onkin ollut - ulkomaankomennuksineen kaikkineen - niin kaipaan jo töihin. Uskon, että tässä on käynyt sellainen samanlainen ajan kultaaminen, kuin aina, mutta silti kaipaan jo töihin. Koska näissä melkein kolmessa kotona vietetyssä vuodessa on myös tähän - kuten ihan mihin tahansa muuhun arkiseen juttuun - ehtinyt leipääntyä. Päivät ovat tätä samaa; aamulla ylös LIIAN aikaisin, aamupäivällä puistoon tai kerhoon, lounaan jälkeen pari tuntia omaa aikaa kun lapset nukkuvat päiväuniaan ja iltapäivää koitetaan kuluttaa yleensä kotileikeillä samalla kun itse yritän saada päivällistä valmistettua kaiken kaaoksen lomassa. 

Tottakai työpäivät tulevat myös solahtamaan omaan muottiinsa: aamulla ylös ihan yhtä aikaisin tai aikaisemminkin kuin nyt, mutta puistoleikkien ja joustamattomien pomojen sijaan pääsen aikuisseuraan ja aikuista puhetta ymmärtävän esimiehen alaisuuteen. Lisäksi uskon, että olen innostuvampi ja jaksavampi äiti leikkien suhteen sen jälkeen kun olen saanut ensin "leikkiä" päivän aikuisten maailmassa. 

Näihin kotipäiviin tulee kuitenkin ihan varmasti ikävä. Silloin, kun töissä on kiire ja lapset kotona kiukuttelevat. Silloin, kun joka suuntaan tuntuu riittämättömältä eikä tiedä millaisiin osiin itsensä pilkkoisi, että olisi edes jotenkuten tarpeeksi hyvä äiti, työkaveri, alainen tai asiakas. Ja silloin, kun syksyn tullen kuskaa unisia ja väsymystään kitiseviä lapsia päivähoitoon, sen sijaan että voisi jäädä niiden kanssa kotiin tuijottamaan lastenohjelmia ja torkkumaan sohvannurkkaan. Mutta kaiken tämänkin uhalla kaipaan töihin.