Keskisuomalainen kuusimetsä on aatonaattona hiljainen ja kirkas. Aurinko kurkistelee epäjoulumaiseen tapaan sulana virtailevan veden pintaan ja parit hassut lumilaikut muistuttelevat vuoden oikeasta ajasta. Isän kumisaappaiden lompsutus kuuluu hieman etäämpää, omat city-Haini pärjäävät myös hienosti ensimmäisellä metsä-reissullaan. Kuusten välissä varvut taivuttelevat hämmentyneinä kohti kirkasta joulukuista taivasta ja katseeni haravoi rivistöstä sitä jouluisinta.

Jouluaaton tohina kaikuu koristelaatikoiden keskellä kun tuttuja palloja, nauhoja, kilistimiä ja väkerryksiä kaivetaan esiin. Isän edellisenä päivänä löytämä kuusi seisoo ryhdikkäänä jalassaan jo kynttilöin valaistuna. Pienet ja hieman isommatkin juoksuttavat palloja, kelloja, nauhoja ja Suomenlippuletkoja kuivan kesän harventamien neulasten seuraksi kimaltamaan kilpaa taivaalla yhä viihtyvän auringon kanssa.
Varhain aurinko kuitenkin jättää kuuset kimaltamaan yksin talviyön pimeyteen ja päästää meidätkin rauhoittumaan jouluun, kuten se kuuluu: keinovalossa ja pimeydessä. Hautausmaan sadat kynttilät tuovat kuitenkin tunnelman - ja niinhän se on, ettei se kynttilämeri oikein kesällä pääsisi oikeuksiinsa!