Nyt piti olla tulipalokiire - ei aikaa nukkumiselle, televisiolle, kavereille eikä varsinkaan elämälle. Piti olla ihan ok jos kämppä on räjähdys, itse on vielä pahempi ja kaupanpäälle vielä v***ttaa. Iltojen piti olla synkkiä, päivien nykiviä ja öiden katkonaisia.

Mutta.

Tänään olin töissä ennen kahdeksaa. En jaksanut mennä luennolle, kun ei ollut ihan pakko. Ennen kuutta lähdin metrolla Kallioon katsomaan asuntoa, johon ehkä muutan kevään kuluessa. Kolmosen ratikka poimi minut loskaiselta Hakaniemen torilta ja sylki samanlaiseen tuuliseen loskaan Tehtaankadulla. Avaimella pääsin kaikuvaan rappuun ja sieltä mainoslehtien päälle pieneen pimeään eteiseeni. Söin nollanpisteenkeittoa, puolenpisteenleipää ja voita päällä. Katsoin televisiota. Tuijotin välillä perjantaisen presentaation slidejä. Puhuin siskon kanssa puhelimessa.

Ei kiirettä. Ei stressiä. Ei ajanpuutetta.

Onko se kiire ja burnout odottamassa vain jossain piilossa hetkeä, jolloin sille ei olisi oikeasti aikaa? Mitä kaikkea olen nyt vaan UNOHTANUT tehdä? Miksi kiire ei hakkaa säröjä kalloon ja tekemättömät hommat kaadu niskaan? Miksi tämä ei nyt olekaan niin kamalaa?

Olen varmasti unohtanut jotain tärkeää!