Kimberleyn vuotuinen Julyfest jarjestettiin nyt viikonloppuna, ja koska Kellylla on kavereineen ollut tapana osallistua festiin kuuluvaan jalkapalloturnaukseen niin miksi tehda siihen poikkeusta tanakaan vuonna. Niinpa suuntasimme perjantaina puoliltapaivin matkaan, edessamme n. 4h ajomatka Kalliovuorten lomitse. 

Sain ensimmaisen kartturi-ohjeeni n. 1,5h ajomatkan jalkeen, jossa vaiheessa olimme menneet jo n. 30min oikeasta liittymasta pitkaksi. Pysahdyimme hetken paasta kysymaan tieta ja saimme palata 40 min takaisin vain loytaaksemme erittain selkeasti merkityn liittyman suhteellisen tuskallisen tietyo-osuuden takaa. Toisin sanoen, meidan ei olisi tarvinnut ajaa metriakaan tietyon rusikoimalla tiella - mutta onneksi iloinen oppaani paatti nayttaa minulle hieman enemman Kalliovuoria kun kerran siella olimme ajelemassa. 

Pienen harharetken jalkeen Kelly, joka oli paajarjestajana ja joukkueen kasaajana koko reissulla, ahdistui sen verran reilun tunnin viivastyksesta, etta alkoi kiivaasti ajaa kilpaa kelloa vastaan. Mutkaisilla vuoristoteilla moinen kilpa-ajo oli aika hermojaraastavaa: vauhtia paikoin helposti 150 km/h ja edessa 8% alamaki ja jyrkkia mutkia. Hengissa kuitenkin selvittiin, eika - lopulta - sita kiirettakaan nyt olisi ihan niin kamalasti ollut. 

Kimberleyssa majoituimme 20 hengen seurueellamme kahteen aivan juuri valmistuneeseen condoon, joista loytyi takapihalta niin grilli kuin poreammekin. Helteisten paivien jalkapallo-otteluiden jalkeen rentouduimmekin niin grillaillen kuin poreillenkin - ja kun sunnuntaina havisimme semifinaaleissa, niin kotimatkalle - samaiselle 4h taipaleelle - lahti melko vasyneita autokuntia. Viimeiset nelja autoa paasivat starttaamaan vasta noin klo 16, joten arvioimme saavuttavamme Calgaryn iltayhdeksaan mennessa. Ensimmainen stoppi tuli jo Kimberleyn keskustassa, jossa paakatu - ja siis ainoa tie ulos kaupungista - oli suljettu longboard-kisan takia. Onneksi ensimmaista sulkua kesti vain n. 10 min ja paasimme nopeasti jatkamaan matkaa.

Seuraavan kerran autoja alkoi tulla pera edella vastaan n. tunnin ajomatkan jalkeen. Saimme selville, etta tiella on sattunut onnettomuus ja raivaustoissa saattaa kestaa hetki jos toinenkin. Tassa vaiheessa meita oli kolme autollista, joista yhden kuski tiesi kivan hiekkarannan aivan siina lahella - ja paatimmekin menna sinne istuskelemaan aurinkoista loppuiltapaivaa sen sijaan etta olisimme jaaneet jonoon autoinemme ja menettaneet hermomme. Vietimmekin lahes pari tuntia Invermeren kauniilla uimarannalla ja lahdimme virkistyneina katsomaan, josko suma olisi jo purkautunut. Ehdimme jo hieman hihkaista, kun aiemmin taysin tukossa ollut risteys oli autoista tyhja - vain huomataksemme, etta jono oli vain lyhentynyt sen verran, ettei sita risteykseen saakka enaa nakynyt. Optimistisina kavimme kuitenkin jonottamaan kellon nayttaessa iltakahdeksaa. 

Jono mateli. Jono seisoi. Aika kului, eika meilla ollut mitaan tietoa, mita edessa tarkalleenottaen oli tapahtunut. Lopulta ohitsemme pyyhalsi kaksi hinausautoa, joista toinen kuljetti nokasta kasaan painunutta pikkubussia ja toinen pelastushenkiloston palasiksi silppuamaa 80-luvun laatikkovolkkaria (jos tunnistin romun oikein). Taman jalkeen jono alkoi pikkuhiljaa vetaa ja onnettomuuspaikan pystyi tunnistamaan enaa tienvarsilla autoihinsa kiiruhtavista autoliiton liivimiehista ja paikalle taivastelemaan saapuneista paikallisista. Iltayhdeksalta paasimme vihdoin jatkamaan matkaa - tassa vaiheessa olimme siis olleet tien paalla jo lahes viisi tuntia. 

Loppumatka Calgaryyn meni mukavasti eika vuoristoteilla tarvinnut talla kertaa pelata ihan niin paljon kuin tullessa. Ilta-auringossa paistattelevat Kalliovuoret olivat kylla nakemisen arvoiset ja kaupungin laitamille saapuessamme myos Calgaryn yollinen skyline sai vasyneen matkalaisen huomaamaan, etta kylla tallakin matka-ajalla puolensa on. 

Saimme siis maanteilla kulumaan alkuperaisesti budjetoidun 8 tunnin sijaan 13 tuntia. Olisivathan ne matkat varmasti voineet siis paremminkin menna - mutta toisaalta: mihinkas lomalaisella olisi kiire?