Siinä se meni: kamelin selkä.

Tuntuu että yli vuoden päivät on venynyt ja taipunut kaikessa, hoitanut koulun työn ohessa, elämän työn ja koulun ohessa. Töissä olen koittanut jatkuvasti edetä ja oppia, tehnyt kaiken mitä on pyydetty ja yleensä vielä etuajassa ja ylimääräisellä pieteetillä. Koulussa olen luikerrellut aitojen alitse ja ojien ylitse, tehnyt pakolliset ja kerännyt jaksojen lopuissa kuin ihmeenkaupalla ihan hyviäkin arvosanoja. Ja tietysti niitä opintopisteitä!

Tämä viikko on vasta puolessa, mutta minä olen poikki. Päänsäryn tieltä olen ilta toisensa jälkeen palannut kotiin ennen aikojani ja gradun materiaalit ovat pölyttyneet työpöydällä koskemattomina. Takaraivossa riehuu syyllisyys, loppukropassa huokaa väsymys ja mielessä muhii mellakka. Miksi minun pitäisi mitään? Miksi pitäisi jaksaa tai edes viitsiä? Hiljaa huokaisten olen kuitenkin jatkanut, sisulla sinnitellyt eteenpäin ja niellyt nalkutukset syvälle sisuksiin.

Tänään kameli sitten meni poikki. Olin viimeviikkoisen turhuudentäyteisen graduseminaariparituntisen jälkeen päättänyt seurata graduntekijätovereideni esimerkkiä ja lakata olemasta niin tunnollinen seminaarivieras. Sen verran kuuntelin kuitenkin omaatuntoani, että päätin laittaa graduohjaajalleni viestin, etten ehkä tulekaan ja sori. Vastaus tuli salamana: ei käy ja sinulla on tänään opponointikin.

*naks*

Eli sen lisäksi, että olen täyden päivän töissä - josta vielä koko iltapäivän asiakkaalla ja jonka vuoksi en ehkä semmaan ehtisikään - minun pitäisi vielä lukea kymmeniä sivuja jonkun muun keskeneräistä tekstiä ja kommentoida sitä parituntisen jaarittelu-rupeaman päätteeksi. Tälle päivälle semman aikatauluun oli laitettu kolme gradu-presentaatiota, joka siis tarkoittaisi käytännössä sitä, että työpäivän päätteeksi - sen sijaan että jäisin sisulla vielä hieman katsomaan oman graduni hyvin raakoja rakennusaineita - laahautuisin koululle pariksi tunniksi kuolemaan tylsyyteen. Gradusemmaryhmämme käsittää n. 30 graduntekijää ja 3 graduohjaajaa, läsnäolopakkoisia sessioita on tälle keväälle merkitty 9 - ja jokaisessa on vain vähintään kaksi presentaatiota.

Mies tekee myös graduaan nyt. Heillä semma-tapaamisia on tässä keväässä kolme, joista jokaisessa on kyllä presentaatio tai kaksi, mutta kaikkien aiheet ovat samansuuntaisia ja ryhmän koko vain murto-osa omastani. Keskustelua kuulemma syntyy ja sessioista on todistettavasti hyötyä kaikkien graduprojekteille. Samaa ei totisesti voi sanoa omasta kohtalostani. Semma-sessiot menevät horroksessa, omia materiaaleja selatessa tai uusia koulun kirjaston verkkopalvelusta etsien.

Asiakaspalaveri venyi emmekä meinanneet saada taksia. Lähettelen kädet kohmeessa viestiä graduohjaajalle, kavereille - kaikille, joiden saatoin kuvitella olevan paikalla. "Ilmoitelkaa hei kannattaako enää tulla, kehällä on ruuhkaa, ehdin ehkä n. puolentunnin päästä..." mutta huutelen tyhjyyteen. Koulun nurkalle ehdittyämme tiedän, että semmaa olisi jäljellä korkeintaan enää vartti ja päätän pyytää taksin jatkamaan kotiin. Kotona puhelin alkaa piippailla: "... skippasin semman tänään(kin)" ja "... en ehtiny tänään itekään paikalle..." ja "... mä en menny tänään, mut toi on kyl..."

Kotoa lähetän graduohjaajalle viestin, jossa pahoittelen ja kerron mitä tapahtui. Tunnollinen minäni pitää minua yhä otteessaan vaikka mieli huutaa vastaan niin kovaa kun jaksaa.

Ja oikeassahan se lopulta on: frankly, my dear, I REALLY don't give a shit.