"Se on mun pallo!"
"Eihä oo, se on meijjän yhteine!"
"Tuo tänne se !"

Iso- ja pikkusisko kiljuvat toisilleen niin että kivinen kortteli raikaa. Isompi roikkuu lasisen oven kahvassa, pikku seisoo lahkeista rapaantuneet housut roikkuen kadun rinteessä puristaen punaista palloa rintaansa vasten.

"Jää sit ulos. Vaikka koko YÖKS!" isosisko kiljuu oven raosta.
"Niin jäänki!"
"Et voi sit ees tulla vessaan sisälle. Mä kerron äidille!"

Puiston puut vaimentavat siskosten äänet tunnistamattomaksi sanojen sekamelskaksi. Kimeät äänet kaikuvat kuitenkin vielä korvissa.

Tuota se oli. Pienenä.

Hymyillen jatkan matkaani kohti aikuista elämääni. Kolmen siskon kanssa rämmittiin läpi onnellinen lapsuus, turvallinen teini-ikä ja aikuisuuden kohtaamisen vaikeudet. Yhdessä kasvoimme, yhteisillä leluilla leikimme ja toisiamme kasvatimme kohti eilistä, nykyistä ja tulevaakin päivää.

Enää ei tarvitse kannella äidille muiden tekemisistä. Sen sijaan voisin taas muistaa kertoa äidille, mitä oikeasti kuuluu. Ettei unohdu, eikä jää.