Sisko sai pitkään toivotun ja odotetun lapsen. Poika oli syntyessään suuri eikä meinannut mahtua ulos yksiöstään. Tuore äiti oli haltioissaan ja heti perheen kotiuduttua alkoi sähköpostissa tulvia: kuvia alle viikon vanhasta rusinasta saapui tusinatolkulla. Sama hälinä pulppusi puhelimeen.

Huvitti.

Mutta. Erehdyin sarkastisessa mielessäni mainitsemaan asiasta myös tuoreelle äidille. Suuttui. Nyt anteeksipyyntöjä on vieritelty niin tekstiviestillä kuin mailillakin, palautteena tyly toteamus: "... sanoit kyllä aika tökerösti..."

Tiedetään!! Senhän vuoksi tässä anteeksi pyytelen, mutta sitä ei ilmeisesti synnytyksen jälkeisessä tunnekuohussa nyt oteta vastaan. Harmittaa, ärsyttää ja kuohuttaa: tottakai sisaruksenlapsi numero 7 on ainutlaatuinen ja tärkeä, tottakai kiinnostaa nähdä, miltä pikkuprinssi näyttää ja tottakai tiedän olleeni hieman tahditon. Silti luulisi siskon tuntevan suuren suuni ja möläyttelyni sen verran hyvin, että osaisi jo antaa olla ja anteeksi.

En tarkoittanut mitään pahaa, kunhan sammakko taas hyppäsi. Anteeksi siitä.

Olen ylisarkastinen sika. Anteeksi siitäkin. Mutta olen vain minä - sitä en halua enkä voi pyytää anteeksi.