Tämä teksti julkaistaan seuraavassa VapaaBoomarissa. Kirjoittajan oikeudella tuuttaan sen kuitenkin jo tänne blogiin esitestaukseen... ;)

 

***

Taas aamu, jolloin herää silmät sumeina ja ääni käheänä. Suussa maistuu eilinen ja tyynyssä tuoksuu tupakka. Kierteelle vääntynyt peitto painaa kyljen alla. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Krapula.

 

Hengästyy kun nousee istumaan. Täytyy vähän odotella, että pulssi tasaantuu ennen kuin menee suihkuun. Se kun on huono paikka lyyhistyä. Silti on pakko mennä. Yön hämärinä tunteina herätys on venytetty niin myöhään kuin mahdollista. Ei siis riitä että on pakko mennä; on mentävä nyt.

 

Krapula.

 

Suihkussa nojaa seinään, antaa veden valua, sulkee silmät. Kirkkaat pisteet tanssivat luomilla, suussa maistuu kolmen harjauksen jälkeen yhä katkeralta. Suihkuverhon takaa kylmä ilma hyökkää armotta. Pyyhe on kova, vaatteet eivät mahdu päälle ja meikinpoistoaineesta huolimatta silmien alle kerääntynyt tummuus ei haihdu.

 

Krapula.

 

Töissä tapaan paljon sympatiaa.

”… menikö myöhään…?”

”Keitä teitä oli?”

”Oliko hauskaa??”

Kohtalotovereiden kanssa luistetaan työmaaruuasta ja maadutaan pizzan ääreen. Naurattaa. Väsyttää. Turvottaa. Huvittaa.

 

Krapula.

 

Opiskeluajan yhdeksi tärkeimmistä käytännön opeista on paljastunut juuri tämä. Krapula. Tai tarkemminkin se, miten pärjätä sen kanssa. Kun väsyttää ja turvottaa. Kun hävettää ja nukuttaa. Silti on aina mentävä töihin. Töissä voi sitten oksentaa paperikoriin, kokea kollektiivista morkkista ja luvata yhdessä ettei koskaan enää. Paitsi ensi viikolla. Tai ehkä jo perjantaina.