Vapun jälkeen olo oli kurja: kahden päivän juhlimisen jälkeen olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Siitä huolimatta testitikkuun piirtynyt viiva sai meidät piristymään. Nytkö jo? Onko meistä sittenkään tähän?

Kevät kääntyi kesäksi ja pieni salaisuutemme säilyi. Mies joi kahden edestä, minä tarkkailin juhlia aivan uudelta kannalta (=selvinpäin). Kesäkuun lopulla näimme tulokkaan ensi kertaa: ultraäänessä mustalla ruudulla pyöri ja hyöri jo aivan pienen ihmisen näköinen varjo. Kätilö mittasi ja totesi kaiken olevan erinomaisesti. Toimistolle palattuani kerroin uutisen esimiehelleni, sillä olin jäämässä 5,5 viikon lomalle enkä osannut mitenkään kuvitella miltä mahtaisin lomaillun heinäkuun jälkeen näyttää.

Ensimmäisen 12 viikon jälkeen uskalsimme alkaa kertoa uutisia ensin lähipiirille ja siitä lupaa antaen puskaradion kautta laajemmallekin. Itsekin aloimme tottua ajatukseen, minä selvinpäin pysyttelemiseen ja mies isomman asunnon katseluun. Heinäkuun puolivälin paikkeilla raskaus alkoi jo näkyäkin ja töihin palattuani kannoin pyöristyvää vatsaani jo ylpeydellä. Meistä oli ihan oikeasti tulossa lapsiperhe.

Elokuun puolivälin rakenneultraan menin kepein mielin: oli mukavaa nähdä pieni taas ja huomata muutaman kuukauden hurja kasvu muuallakin kuin vatsanseudullani. Kuvaruutuun pyörähti taas aktiivinen pieni ihminen, jota me tuijotimme hurmaantuneena kätilön mittaillessa ja syynäillessä tapahtunutta kehitystä.

 

 "... käyn hakemassa lääkärin vielä katsomaan noita aivokammioiden mittoja..." kätilö sanoi ja pujahti ulos huoneesta. Loimme miehen kanssa toisiimme hieman hämmentyneen katseen. Minä luottavaisena ("tämä varmaan kuuluu asiaan") ja mies skeptisenä ("jotain on nyt varmasti vialla"). Olisin niin kovin mielelläni ollut tällä kertaa oikeassa.

Rutiiniultraksi luulemani käynti käynnisti kyydin, josta olisin mieluusti jäänyt pois jo aiemmin: perjantaisen ultran jälkeen löysimme itsemme maanantaina Naistenklinikan sikiöntutkimusyksiköstä ja lapsivesipunktiosta. Ja viikko rakenneultran jälkeen sain puhelun, johon en olisi vielä pari viikkoa aikaisemmin voinut kuvitellakaan joutuvani vastaamaan: lapsellamme oli kromosomitasolla saakka vikaa, joka takasi sen ettei mitään toivoa terveestä vauvasta enää ollut. Lähdin puhelun jälkeen töistä kotiin, epävarman varmana mitä uutinen meillä tarkoittaisi. Mies tuli myös kotiin heti uutisen kuultuaan ja yhdestä katseesta valottomassa eteisessä tiesin jo, että olimme samalla linjalla.

Pieni neitiperhomme pääsi lentoon alle kaksi viikkoa siitä, kun onnelliseen odotukseemme oli tullut ensimmäinen särö. Nyt ajatus, johon olimme molemmat jo tottuneet ja siitä huolettomasti iloinneet, oli säpäleinä. Arki on tyhjää, olo surkea ja ajatus kiertää sitä samaa kehää. Onneksi päätöksestä tai koko episodin taustalla olevista syistä ei tarvitse jossitella: olemme varmoja että ratkaisu oli oikea, sillä kromosomitason vika ei olisi korjaantunut vaikka kuinka olisi toivonut. Eikä virheen taustalla ollut mitään mitä keväällä teimme, söimme tai joimme - uskomattoman huonolla tuurilla sukusoluissa oli ollut virhe jo valmiiksi ja juuri näistä soluista sai alkunsa pienoinen Vappu-neitimme.

Nyt Vappu on turvassa, katselee meitä pilven reunalta ja havisuttaa siipiään kuivatakseen kyyneleemme. Ja meillä on kaiken tämän surun keskellä toisemme, uskomatonta voimaa meille antanut tukiverkkomme (josta emme olleet edes tietoisia ennen kaiken tämän alkua) ja kaunis muisto pienestä enkelineidistämme.

"Tässä nyt oon
Pääsiskö perhonen lentoon
Lasipurkissa jähmetyn, tunnen kun voimat hupenee
Ne vähenee, ne vähenee" (Stella 2008)