Perjantainen Pendolino on tupaten täynnä. Istun epäilevästi pälyilevän vanhan herran vieressä. Torkahtelen keinuvassa junassa levottomasti; pää nuokahtaa, niska jämähtää, herätessä silmät tuntuvat entistä painavammilta.

Kulunut viikko on ollut raskas: alkuviikkoa täplitti yhä agressiivisen krapulan jäänteet, keskiviikkona osa oireista paljastui flunssaksi, joka kiristi otettaan viikonlopun lähestyessä. Koulutyöt, työtyöt, kotityöt tai hyvät työt - kaikki täytyi pistää järjestykseen ja katsoa mitkä ehtii hoitaa ja minkä pitää vain odottaa. Koulu ja työ tuli tehtyä, kotona kaikki on rempallaan. Villakoiralauma valvoo turkit pörhöllään parven rappusten alla, valkoinen villamatto on saanut värikseen erivärisiä nukkapalleroita ja pölyä. Tunkkaiselle tuoksuvat pyyhkeet roikkuvat kylpyhuoneen oven päällä, pyykkikori täyttyy tasaista tahtia ja purkamattomat laukut kertyvät seinien vierustoille.

Kaikkea ei vaan ehdi.

Levoton herra ponkaisee ylös penkistään, kun nostan päätäni. Ravintolavaunuun tai vessaan, aivan sama. Juna keinuu, viereisessä penkissä lojuva varhaisteini kertoo samaa tarinaa jo kuudennelle kaverilleen. Ei sitten lähtenyt Leville "sen" kanssa, vaan Jyväskylään kaveriaan moikkaamaan. Naputtelen iPodiani kovemmalle, jotta teinikalkatus edes vähän peittyisi. Ei onnistu.

Töissä muistutukset pamahtavat joka aamu samaan aikaan ruudulle: klo 9. Helinä käy, kun äänimerkki kilahtaa jokaiselle. "13 muistutusta" Outlookini julistaa - moni niistä sellainen, jonka siirrän samantien tunnilla tai kahdella eteenpäin. Ei vain ehdi tänään - eikä ole vielä niin kiirekään. Toimiston teemaviikosta johtuvat ylimääräiset hommat vievät yllättävän paljon aikaa. Kaikki se on tosin hauskaa ja olen kyllä etuoikeutettu kun saan olla järjestävässä ryhmässä mukana. Inhoan vaan sitä kiirettä, jonka tällainen ylimääräinen hauskuus aiheuttaa.

Junan kuulutus kilahtaa: "... täällä konduktööri, saavumme hetken päästä Tampereelle...". Vilkaisen epäuskoisena ulos: vain mustaa metsää. Emme ole siis vielä lähelläkään. Silti vaunussa alkaa kuhina, takkia kiskotaan ylähyllyltä ja kaulaliinaa kiedotaan huolellisesti asetellen kaulusten päälle. Huokaisten nappaan omankin takkini, mutta jään paikalleni istumaan. Pälyilevä herra on palannut matkaltaan ja tuijottaa nyt umpimielisen näköisenä ulkona vilisevää pimeää metsää.
Noin viiden minuutin kuluttua konduktöörin kuulutuksesta tuttu, naurettavan kokoinen Bauhausin merkki ilmestyy ikkunoihin ja tuttu naisääni solisee kaiuttimista: "Seuraavana Tampere. Nästa Tammerfors. Next stop Tampere..."
Ja tästäkin tiedän menevän vielä lähes kymmenen minuuttia, ennenkuin juna nytkähtää pysähdyksiin Tampereen laitureihin. Huokaan, takki päällä.

Viikonloppu oli ihana: perjantain illlanistumisen jälkeen ei ohjelmassa ollut mitään pakollista. Aamut havahduttiin virkeyteen ja illat lojuttiin sovan sylissä, kaikessa rauhassa. Rauhaisia päiviä olisi vain tarvinnut vielä pari lisää, jotta väsymyksen alta olisi ehtinyt kaivaa sen uuden ihmisen. Nyt flunssa on onneksi melkein jo mennyt ja aamut ovat yllättäen muuttuneen kirkkaiksi. Kevät tekee tuloaan, kurssit menevät sitten menojaan. Muutama homma pitää sitä ennen kuitenkin vielä hoitaa.