Kotimatkalla töistä poskia nipistelevä talvi saa taas ajatukset lentämään muistojen perässä. Askelten alla narahteleva lumi ja katuvalojen varjoihin piiloutuva marraskuinen pimeys vie takaisin talvenpimeälle Soratielle, jolla siskojen kanssa tiirailtiin valottoman tien esiin nostamia tähtiä. Puun latvojen tasalle tippunut Otava valaisi uskollisesti tietämme jumpasta kotiin - ja aina sitä piti pysähtyä penkalle etsimään.

Samaa tähtimuodostelmaa etsittiin vaihto-oppilasvuonna Kanadassa kavereiden kanssa. Preerioiden julmat tuulet ajoivat useimmiten palelevat teini-ikäiset nopeammin sisälle, kun mitä big dipperin löytäminen olisi vaatinut. Sama talven tuoksu oli kyllä sielläkin, tuhansien kilometrien päässä.

Tehtaanpuiston satojen jalkojen muovaama kävelytie sai työmatkalaisessa oudon halun vetää joukkueverkkari päälle ja kipaista minkähyvänsä jäähallin ympäristöön alkuverralle. Sitten pääsisi taas tunkkaisissa varusteissa ammoniakintuoksuiseen jäähalliin ja armottomaan pelin tuoksinaan. Illalla voisi herätä pelimatkan jälkeen bussista, niskat jumissa, vain joutuakseen kömpimään tyyny kainalossa pakkasessa päivän seisseeseen autoon.
On sitä ikävä - uskokaa pois!

Vielä ennen kotia tulee mieleen opiskeluaikojen talvibileet. Kerrankin suurinpiirtein edes sopivan näköiset haalarit päällä, lumen paakuksi kerännyt pullonavaaja heilumassa reidensivussa, nenä vuotaen ja minttukaakaon maku suussa. Hyvin haalarit luistivat lumisissa mäissä ja silloin kyllä mentiin aidosti räkä poskella.

Kotitalon rapussa tuoksuu jo vähän joulu. Joku paistaa torttuja ja yhden oven takaa kaikuu jo hiljaiset joulun sävelet. Kotona sytytän eilen esiin kaivamani kynttilät ikkunalaudalle. Niiden liekit värisevät vanhan kivitalon ikkunoiden raoista käyvässä vedossa. Ikkunan alla nököttävä patteri hehkuu lämpöä vastapainoksi ikkunan taakse suljetulle talvelle.

Ulkona katoille on kertynyt lunta.