Äiti soittaa viikkoa ennen muuttopäivää:
"... kuulin anopiltasi että ovat tulossa auttamaan teitä muutossa. Siitä huolimatta SINÄ ET SAA KANTAA MITÄÄN!"

Selvä pyy. Ja onhan selkä vieläkin vähän vihainen, vasen jalka hieman oikeaa voimattomampi ja korvien välissä selkeä muisto viikkojen nilkuttamisesta ja senttien päässä häämöttäneestä selkäleikkauksesta. En siis kanna - mutta sen sijaan pakkaan, pakkaan, pakkaan ja pakkaan. Ja perillä sitten puran, puran, puran ja puran - järjestelyä, säätämistä ja loputonta häsläystä unohtamatta.

Ja näinhän se sitten menikin. Vapun jälkihuuruissa pakkasimme ehkä tulevan kesän kauneimman päivän; sälekaihtimet kiinni ja parvekkeen ovesta väikkyvässä valojuovassa tanssivien pölyhiukkasten rytmittämänä. Tuntien pakkausurakasta huolimatta tavaraa vain tuntui riittävän ja riittävän. Ilta-auringon lämpimissä juovissa pääsimme kuitenkin ulos, terassille, hyvin ansaittujen juomien ääreen. Kannu sangriaa ja terassi-illallinen elvyttivät pakkauksessa pölyyntynyttä mieltä ja valmistivat seuraavan päivän hikiseen urakkaan.

Aamulla, pätkissä nukutun, hennosti liskoisen yön jälkeen pääsemme pakkaamaan loputkin tavarat ja muuttoavun saapuessa siirtämään laatikkovuorta hissin kautta takapihan auringossa lämpenevälle asfaltille odottamaan talvirenkaissa ja tankki tyhjänä saatua Transittia. Sitä kautta appivanhemmat pääsivät hyvinkin vähällä kantamisella Tampereella - kaikki tavarat kun oli jo alhaalla suloisessa epäjärjestyksessä auton vihdoin kaartaessa pihaan!

Tunti toiminnan aloittamisesta auto kuitenkin pääsi matkaan kohti Helsinkiä - jossa perillä oli apumieheksi "pakotettu" lankomies tehostamassa toimintaa. Muut Helsingin avut jäivätkin saamatta, mutta lopulta kantojoukko oli juuri sopivan, tehokkaan kokoinen. Transitin pysähdyttyä Hernesaarenkadulle ehti aikaa kulua vain n. puolituntia, kun täpötäysi autollinen laatikoita, huonekaluja ja vaatteita oli nostettu auringon kuumentamaan kaksioon. Hikiset miehet nauroivat urakan "keveyttä" - kaipasipa bestman jopa lisää kannettavaa, kun ei ollut kuulemma päässyt "oikeasti" kantamaan.

Muutosjohtaja seisoi kaiken tämän keskellä tarttuen aina välillä jonkin laatikon kulmaan vaan tullakseen häädetyksi siitä irti:
"ei-jei-ei-ei!! Sä et saa kantaa MITÄÄN!"
Niinpä heiluttelin tahtipuikkoa, olin tiellä ja kiittelin porukan tehokkuutta. (Juuri)MITÄÄN en kantanut. Paitsi silloin kun silmä vältti - ja ihan kevyitä silloinkin.

SUPERkiitos tätäkin kautta koko muuttoporukalle. Nyt kamoja on purettu kohta vuorokausi, paljon on löytänyt paikalleen, mutta PAL-JON on vielä vaiheessakin. Ulkona sää enteilee taas hellettä, sisällä mies nautiskelee ensimmäisestä OMASTA sunnuntaihesarista - minä ensimmäisestä AIDOSTI yhteisestä aamusta yhteisessä kodissa. Vähän tänään vielä puretaan, mutta kesän ensimmäinen jäätelökin odottaa meitä jo Kaivopuiston rannassa.

Meillä on aikaa.