Alkuilta Kinkomaalla tuoksuu tutulta. Ilmassa on aavistus syksyä, taivaanrannassa rusottaa ja kassista kuuluva vaimea kilahdus nostaa illan odotuksen korkealle. Siitä on vuosia kun olen viimeksi vaeltanut alas Soratien mäkeä kohti illan hulinaa. Ja siitä on aivan liian kauan kun olen päässyt viimeksi viettämään naurun täyttämää iltaa tässä seurassa.

Vanha ystävä on kulkenut maailman mutkissa mukana siitä saakka, kun taaperoina kaivoimmee vuorovedolla yhteisellä lapiolla koulun pihan hiekkalaatikosta tunnelia Kiinaan. Tunneli jäi kesken, mutta ystävyys säilyi. Ala-aste kahlattiin yhdessä, pienessä porukassa toinen toistamme suuremmaksi tuuppien. Teininä meitä oli useamman tytön tiivis porukka, jonka kesken katsottiin ne pakolliset kauhuelokuvat, käytettiin mehusta kiljua, hiippailitiin valvottujen öiden pimeydessä Kinkomaan valottomalle raitille ja poltettiin nuotioita niemessä. Nyt tuo vanhin ystävistäni täyttää pyöreitä ja pitkästä aikaa olemme kaikki taas koolla.

Muut ovat pitäneet tiiviisti yhtä: muutama asuu takaisin Kinkomaalla, loput ovat muuten vaan pysyneet vain hipaisun päässä. Minä katosin lukioon Jyväskylään ja harrastukseen jäähallille, eikä aikaa enää riittänytkään pienen kylän tutulle piirille. Vuosien saatossa kynnys pistäytymiseen kasvoi ja korostui: ei enää osannut ja lopulta ei edes olisi uskaltanut. Kommentit olisivat kuitenkin olleet ihmetteleviä ("Oho, mistäs nyt tuulee, kun tännekin ehdit?"), hämmentyneitä ("Ai, meillekin nyt riittää aikaa?") ja ahdistavia ("Muistit meidät sentään?"). Ja niin vuodet kasasivat pölyä vanhojen ystävyyksien päälle - vaikka aina jossain syvällä säilyi kaipuu sinne, missä selityksiä ei tarvita.

Juhlat ovat juuri niin hauskat kun arvelinkin ja kuulumisia vaihdetaan vilpittömästi ja innostuneina. Yksi odottaa toista lastaan 13 vuotiaan esikoisensa seuraksi, toinen on juuri muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa ja kolmannen kuopus ottaa hetkenä minä hyvänsä ensimmäiset askeleensa. Juttelemme kirjoista, töistä, haaveista ja arjesta - ja siitä, mihin elämä meistä kenenkin on heittänyt. Suunnittelemme pikaista uudelleenkokoontumista ja koen löytäneeni taas kotiin.

Kunnes yksi vanhimmista kavereista avautuu: "Rehellisesti sanoen, ei mua kiinnosta pitää mitään yhteyttä suhun. Ei me musta olla koskaan oikein kauheen hyviä kavereita oltu ja jos ollaan joskus lapsena yhdessä leikittykin, niin ei me kyllä ainakaan myöhemmin ystäviä oltu." Sanat valuvat sellaisen ihmisen suusta, jonka kanssa muistan kasvaneeni aikuiseksi pienen kylän pienessä ympyrässä ja jonka ehdottomasti koen olleen yksi niistä ihimisistä, jotka ovat olleet tekemässä minusta sitä aikuista joka tänään olen.
"... ainakin myöhemmin muistan parikin sellasta juttua, että..."hän jatkaa. Olen niin hölmistynyt, etten oikein tahdo saada sanaa suustani. Enhän nyt tietenkään mitään päivittäistä soittelua ja yltiöpäistä bondausta odottanutkaan, vaan sitä, että voisimme törmätä hieman useammin kuin kerran 15 vuodessa. Yritän tätä saada jotenkin änkytettyä, mutta sanani kaikuvat ilmeisesti vasten hänen "kovaa kuortaan", jota hän muistaa kuvailla useampaankin otteeseen. Rehellisesti en ymmärrä, yksinkertaisesti en vain tajua.

Muiden kanssa ilta jatkuu iloisissa merkeissä. Hämmentävästä keskustelusta toivuttuani löydän itseni muun muassa riipivästä duetosta päivänsankarin kanssa ja inspiroivasta kirjavinkkivaihdosta toisen vanhan ystävän kanssa. Jos jotain anteeksiantamatonta olenkin joskus tehnyt, ei se näytä jättäneen lommoja muihin kuin tähän yhteen yksilöön. Ja pienen mielipahani keskeltä löydän kuitenkin myös oman rikkaan elämäni, josta saan näistä vanhoista Ystävistä jokaista kiittää: ilman niitä teini-ikäisten raastavia riitoja tai laskuhumalassa toinen toisemme olkapäihin niiskutettuja kyyneleitä en olisi tämä aikuinen, joka nykyään olen. Ja sanoipa yksi vanhasta joukostamme mitä hyvänsä näen minä hänet arvokkaana osana omaa olemistani. Porukkamme kokoontuu varmasti vielä ja pikemmin kuin arvaammekaan. Yhteyttä pidetään ristiin ja rastiin, sillä lapsuuden juurakkomme pienellä Kinkomaan kylällä kiskoo meidät aina jollain aikataululla takaisin omiemme pariin. Tahdoimme tai emme.

"Etkö ymmärrä mitä sulle lausuin.
Kerran vielä mä kuiskata sen voin:
että sullekin uudet leikkini näytän
ja siihen vielä mä lisäisin
että sinusta välitän"