Pienenä halusin näyttelijäksi.

Äiti kuitenkin muisti kertoa, joka kerta kun teini-ikäistä harmitti, että eihän minusta mitään näyttelijää voi tulla, kun kaikki tunteet räiskyvät ulos. Ja jos suun onnistun pitämään kiinni, niin ilme viimeistään paljastaa, mitä mieltä asioista olen.

Niin totta.

Tänään jouduin kohtaamaan vanhan vaivan uudessa paikassa; töissä esimies pyysi viikkopalaverin jälkeen jäämään vähän juttelemaan. Koitti pehmitellä alkuun ohuilla kehuilla, jonka jälkeen päästiin asiaan: pitäisi oppia kommunikoimaan "oikein" asiakkaiden kanssa. Pitäisi pitää suu supussa ja ilme neutraalina. Pitäisi osata olla kuin ei olisikaan ja muistaa seurata vanhaa viisautta: vaikeneminen on kultaa - jos ei ole mitään rakentavaa sanottavaa.

Tiedän olevani hetkittäin aika puhelias, kirjoitustyyliltäni suhteellisen rempseä ja englannintaidoiltani keskitasoa parempi. Ja näistä kaikista tuli palautetta: liian rentoa kieltä englanninkielisillä presentaatiokalvoilla, turhan särmikäs asiakkaiden edessä ja tarpeettoman tuttavallinen joidenkin asiakkaiden kanssa. Kaikkea sanottua en kuitenkaan suostu allekirjoittamaan; että olisin kiukutellut tiimin sisäisistä muutoksista asiakkaan edessä tai puhunut turhan tuttavallisesti asiakkaan ja mainostoimiston läsnäollessa. Jos ei saa mainita käyttävänsä ruokatuntinsa kampaajallakäyntiin, niin taidan nyt tosissani alkaa opetella hiljaisuuden jaloa taitoa.
Valehtelisin jos väittäisin ettei palaute osunut. Tiedän kyllä kaiken tämän, mutta olin tähän saakka kuvitellut tunnistaneeni itse ne rajat, joiden sisällä saan temmeltää. Nyt rajoja on selvästi kiristettävä ja naama puristettava nepparille vielä aiempaa tarkemmin.

Näyttelijänurani ei toki kaatunut äidin kommentteihin, vaan vuosia harrastelijateattereissa häärineisiin kanssahakijoihin niissä kaikissa TeaKin ja NäTyn pääsykokeissa, joissa nuoruuden idealismissani ravasin. Pitkälle ei päästy - ja nythän sen jo tietääkin, että miksi.
Draamaa ei elämästä sentään puutu, joten murunen sen pienen tytön unelmasta on kuitenkin tullut toteen!