Ovi aukeaa hitaasti, seisahdun rapulle odottamaan. Vahtimestari nyökkää lasikopistaan kun suuntaan hissille. Osaston ovikello jää kaikumaan käytävään, jossa odotan että pääsen sisään ruoan tuoksuiselle osastolle. Löydän Isoäidin oleskeluhuoneesta, keinutuolista. Hän tunnistaa vasta kun kosketan haurasta kättä ja tervehdin hiljaa.

Pienenä Isoäidin luo oli aina jännittävä tulla. Stockmannilta käytiin hakemassa hienoja paperikarkkeja, joita saatiin syödä säästellen. Kaupungilta tultuamme ne laitettiin kannelliseen lasipurkkiin, josta silloin tällöin sai herkun, jos olimme kunnolla. Ja olimmehan me.

Autan Isoäitiä tuomieni kukkien kanssa. Pienet kädet tärisevät kimppua pitelevien kuminauhojen kanssa. Hoitajat vievät maljakon Isoäidin huoneeseen ja lähdemme viemään kukkia sinne. Varovasti, horjuen tuo yksi elämäni tukipilareista nousee kapeille jaloilleen. Sairaalan tossut ovat onneksi tukevat kävellä. Käytävällä toinen käsi seuraa seinään pultattua kaidetta, toisessa tukee kumipäinen keppi. Tunnen itseni voimattomaksi - enkö voi mitenkään auttaa. Lähes itseäni rauhoittaakseni työnnän käteni Isoäidin kainaloon; anna minun nyt kannatella sinua.

Pienenä lomailimme usein Isoäidin luona Helsingissä; aina jonakin päivänä menimme eläinmuseoon ja kesäisin lintsille. Isoäiti sai aina ilmaiset rannekkeet meille, ja aiemmin jopa itselleen. Edes Enterprise ei tuntunut niin pelottavalta kun Isoäiti piti kiinni ja hihkui kieputuksessa mukana.
Eläinmuseon interaktiiviset vitriinit jaksoivat naurattaa ja jännittää kerrasta toiseen. Aulan suuri luuranko ja porraspielen mahtava hirvipatsas ja huoneesta toiseen juoksun rajaton riemu. Kierroksen kesken istahdimme usein penkille syömään pienet namit; kelta-valkoisesta lehmäkääreestä paljastuva kermainen herkku maistuu vieläkin kielellä, kun muistelen noita kierroksia.

Kun kukat ovat maljakossaan Isoäiti vihdoin malttaa istua. Vaivalloisesti hän tähtää itseään tuoliin, johon lopulta vapisten vaipuu. Raskaiden luomien alta minua tarkkailee jo hieman haalistunut, sininen silmäpari. Puhun, mutta ei hän kuule. Samoja asioita käydään kuin kierrellen. On särkyä, on vaikeaa. Mutta samalla on ihanaa kun käymme; sisaruksia oli eilen vieraillut äitienpäivän kunniaksi. Merkkinä näistä vieraista on yöpöydän täyttävä kukkameri. Ei Isoäiti yksin ole - vaikka niin välillä väittääkin äidilleni.

Kun muiden kavereiden mummot loukkasivat itseään  kompastumalla lähikaupassa sipuleihin tai joutuessaan mopohuligaanien kolhimaksi, niin meidän Isoäiti lähti ensiapuun tökättyään itseään ripsiharjalla silmään. Tai toisen kerran silloin, kun oli lyönyt silmäkulmansa lavuaarin reunaan. Haaveri oli saanut alkunsa niinkin naisellisesta asiasta kuin säärikarvat: ajellessaan niitä jalka vessanpöntön reunalla tuolloin jo lähes 80-vuotias Isoäiti oli horjahtanut kun jalka oli lipsahtanut pöntön puolelle. Siitä sitten otsa lavuaarin reunaan ja ensiapuun.

Nyt ei olisi Isoäidistä enää tähän taiteiluun. Hän saattaa minut ovelle, jossa halaan tuota kutistuvaa vanhusta niin lujasti kuin uskallan. Isoäiti ei koskaan ole ollut iso ihminen - vaikka me lapset kaikki häntä Isoksi kutsummekin - ja vanhoilla päivillään hän tuntuu vain kutistuvan. Ystävällinen hoitaja päästää minut lukitusta ovesta rappukäytävään, jossa käännyn vielä katsomaan taakseni. Isoäiti seisoo lasin takana kuin lintu häkissä, kohottaa varovasti kättään ja lähettää lentosuukon. Rappujen reunat sumentuvat silmissäni kun lähden laskeutumaan kohti steriiliä aulaa. Ulkona sade on kastellut kesää odottavan luonnon, ilma on raikas.

Kävelen kotiin. Eläinmuseon kohdalla pysähdyn. Ehdinhän vielä kerran kiertämään nuo salit kanssasi, Iso? Vaikka kaikki merkit viittaavat siihen, että kynttilä voi olla nyt sammumassa, en suostu sitä uskomaan. Iso on aina ollut - maailma ilman häntä on vieras ja kylmä. Kotimatkalla kevyt keväinen sade kostuttaa jakun hartiat. Näemmehän vielä, Iso. Lupaathan.