Muistan kun pienenä saimme serkun vanhan Commodore 64:n. Sinisen latausruudun ja täyden lerppulaatikollisen kautta avautui aivan uusi maailma pikselöityneisiin maisemiin, kasibittiseen piipitykseen ja uskomattomaan kärsivällisyyteen tiettyjen pelien latausaikojen kautta. Giana Sisters, Boulder Dash, PaperBoy ja monet muut kuusnepa-klassikot edustavat yhä sitä pelien aatelia ja tasohyppelyiden ihanuutta, jota minäkin ymmärrän.

Pitkään on tuntunut, että perus-MarioBrosin jälkeen konsolit eivät enää ole tarjonneet minulle peli-iloa. Peleissä on liikaa ulottuvuuksia, liikaa hienouksia ja liikaa vähän kaikkea. Kunnes nyt pääsin pienelle suurelle planeetalle. Little Big Planet on palauttanut rakkauteni tasohyppelyn riemuun. Söötti kangasukkeli puikkelehtii sellaisissa ulottuvuuksissa, joita peli-tumpelokin (=minä) ymmärtää ja hallitsee. Nyt viikonloppu onkin mennyt PS3:n kanssa vuoroin kitaraa tilutellessa ja välillä LBP:n fantastisissa maisemissa loikkiessa. Näin sitä löytää sen saman pienen pelilatailijan sisältään - joka jaksoi ladata BubbleBobblea kasettiasemalla lähes tunnin - kun oikeanlaisilla eväillä houkuttelee. Vielä kun saisi pelata joystickillä, niin tunnelma olisi ehkä täydellinen.

Seuraavat pelihankinnat ovat kuitenkin jo mielessä: Singstar (tietysti!) ja Buzz. Sen jälkeen meillä ei ehkä enää ehditäkään tv:tä katsomaan, kun pleikka hurraa ja kansa viihtyy.

Kuinka surullista. Mutta kuinka viihdyttävää!