Kello on iltakahdeksan. Sateinen päivä on venähtänyt illaksi toimistolla.

Lomaan on viikko. Ja niin monta kasaa työpöydällä koluamatta.

Mikä ihme siinä on, että loma pitää tässäkin mielessä ansaita. Koko vuosi ollaan huhkittu menemään vaivatta (lähes) ja hymyssä suin (melkein aina), mutta se ei riitä. Kaiken tämän lisäksi pitää potea muutama viikko lomastressiä siitä, että ehtiikö saada kaiken päälle kaatuvan tehtyä ennen lomalaitumelle kirmaamista. Tätä stressiähän ruokkii entisestään jo valmis syyllisyydentunne kaikesta siitä, mitä mahdollisesti jättää kaatumaan töihin vielä jäävien työkavereiden niskaan.

Toivetilanteessa lomalle pääsisi puhtautta ja tyhjyyttä kiiltelevän pöydän äärestä, hyvillä mielin kaikesta saavutetusta ja onnellisena siitä, että kukaan ei tule lomasi aikana joutumaan töidesi vuoksi pulaan. Ironista on se, että viime vuonna - lomattomassa kesässä - istuin pitkiä, kuumia päiviä pölyttyvän pöydän takana täyttelemässä sudokua, mesettämässä tai muuten turhautumassa, kun ei ollut mitään tekemistä. Nyt istun illan pitkäksi saadakseni vain pienen hitusen pakko-tehdä-ennen-lomaa-kasasta siirrettyä valmiiden pinoon.

Viikon päästä tähän aikaan toivon olevani onnellisesti (mutta varmasti väsyneesti) lomalla. Sen ja tämän hetken välillä on kuitenkin vielä monta monituista työtuntia ja syviä huokauksia. Uskon loman kuitenkin olevan kaikkien niiden arvoinen!