Kevätaurinko himmentää työkoneen ruudun ja kurkotan kääntämään kaihtimet kiinni. On kesäkuun ensimmäinen päivä, joku on ilmeisesti ryöstänyt elämästäni 2,5 kuukautta.

Edellinen blogi-kirjoitukseni on maaliskuulta, ajalta, jolloin ulkona vielä pyrytti ja ihmiset piiloutuivat pystyynnostettujen kaulusten, lapasien ja paksujen takkien suojiin. Tuolloin olin aivan varma, että lumi kyllä sulaa juhannukseksi - mutta minkä vuoden juhannukseksi, siitä en ollut ihan niinkään varma. Nyt tuosta silmittömästä talvesta on jäljellä enää Maununnevan lumikasa ja tuiskupäivinä syntyneiden tai alkuun laitettujen lasten nimet - Lumia, Halloja ja Pyryjä kun kastetaan tänä vuonna kuulemma ennätysmäärä.

Oma olo on näiden kuukausien aikana rauhoittunut ja pyöristynyt. Nyt sen uskaltaa jo sanoa täälläkin: meille on tulossa vauva. Viime syksyn jälkeen raskaus on ollut tavallistakin raskaampi ja nimenomaan henkisesti: ennen maaliskuun lopun rakenneultraa koko asiasta ei oikein meinannut uskaltaa edes puhua, ettei vaan taas kävisi jotain ja meidät heitettäisiin takaisin lähtöruutuun. Mutta nyt viikkoja on takana jo 3/4 koko ajasta, nahan alla kaiken pitäisi olla kunnossa ja tulokas vaikuttaa ainakin möyrimisensä perusteella hyvinkin eloisalta.

Töitä on tässä päivässä jäljellä vielä reilu tunti - lapsettoman aikuisen elämässä 19 päivää. Aika kuluu hetkittäin niin ettei mukana tahdo pysyä. Edessä on kuitenkin kesä ja kesän jälkeen aivan uusi elämäntilanne. Kumpaakaan ei meinaa malttaa odottaa, mutta samalla nojaudun taas hetkeksi taaksepäin ja pysähdyn. Juuri tähän. Koska tässä on hyvä.