Se tulvahtaa vastaan alaovella, lyö lempeästi kasvoille kylmällä kädellään ja saa työmatkalaisen vetämään pipon reunaa tiukemmin korvien suojaksi. Aurinko tyytyy päivä päivältä matalampiin korkeuksiin paistaen töissä ruudulle ja kellojen kääntämisen jälkeen vielä muutaman viikon aamukävelijän silmiin.

Puistossa kaupungin haalareihin verhoutuneet puistotyöläiset haravoivat keltaisia, punaisia, oransseja ja ruskeita lehtiä kasaan. Sama toistuu joka aamu siihen saakka kun puiston puut ovat tyhjät ja kurkottavat odottavia oksiaan kohti korkealla kaartuvaa taivaankantta. Lintuparven repaleet leijuvat kohti horisonttia palatakseen sieltä taas sitten, kun aurinko päästetään korkeammalle. Silloin oksatkin taas tavoittavat taivaan ja saavat uuden lehtiverhon, jota havisuttaa lämpimien kesäiltojen tuomassa raukeudessa.

Sitä ennen saamme kuitenkin kietoutua syksyn suloiseen pimeyteen ja tuntea sen kylmät huulet poskillamme. Tuulessa on jo lumen tuoksua ja luonto on valmis antautumaan talven syliin. Ja niin olen minäkin.