Tyhjä avokonttori. Toimiston valoista ei iltaisinkaan tule varjoa. Kliinisyys rapisee vain näytön takana tuijottelevien pölykoirien katseista. Ei kai teollisuussiivouksenkaan kaikkeen pidä puuttua. Pääasia että paperikorit saadaan tyhjiksi.

Päivien tohinassa, puhelinten melussa ja työläisten kiireen kohinassa näitä vanhan talon huokauksia ei kuule. Soittoäänien takaa ei erota, kuinka vanha nurkka narahtaa. Printterin raksutukselta ei korva tavoita jälkikäteen asennetun ilmastoinnin yksinäistä lorinaa. Eikä näppäimistön rahinalta kuule kaikkien niiden tuhansien renkaiden jättämää tärinää, jossa talo viettää päivänsä.

Iltatyöläinen löytääkin itsensä yhtäkkiä kuuntelemasta kaikkea tätä. Ja niinä hetkinä tuntuu hyvältä istua sälekaihtimen takana, lämpimässä toimistossa. Vaikka mieluummin sitä tietysti käpertyisi omaan sohvaan ja turtuisi television virtaan - mutta joskus tässä hiljasen toimiston pölinässä on antoisaa olla.

Tietysti sen kruunaa tieto siitä, että pian pääsee kotiin.