Kevään ainoat pakollisen läsnäolon vaativat luennot. Tunnin jälkeen sitä on kypsä joko nukahtamaan, kiljumaan tai kuihtumaan pois. Kuka väitti, että maisteriopinnot ovat innostavia, motivoivia ja niissä VIHDOIN päästään asiaan? Itse viihdyin kandiohjelmassa hyvin: opin tehokkaasti, nopeasti ja melko kivuttomastikin laajalla skaalalla kaupallisen alan kiekuroita ja kummallisuuksia. Nyt, tällä lyhyellä ja melko passiivisella maisteriopintourallani olen lähinnä turhautunut tuttujen asioiden kertaamiseen, jahkaamiseen, suuren laitoksen byrokratiaan ja äärimmäisen joustamattomiin käytäntöihin.

Työelämä on sen sijaan hyvinkin joustavaa. Vastuu ja siihen liittyvä luottamus kulkevat rennosti käsikädessä: jos - ja ennen kaikkea KUN - hommansa hoitaa ja deadlinet pysyvät, niin asiat ovat kunnossa. Kukaan ei kyttää. Kukaan ei painosta. Kukaan ei hengitä niskaan tarrojen, henkilökorttien, kirjoitelmien tai salasanojen takia. Tottakai oma panos ratkaisee ja oma paikka täytyy ansaita. Kannukset eivät tule päivittäisen postin mukana, ne pitää ansaita pienten päivittäisten eleiden kautta.

Nyt. Koulussa. Jäljellä vielä tunti tänä keväänä. Huokaan syvään ja yritän ymmärtää. Suuri ratas liikkuu kankeasti - ja vuosisatoja vanhat instituutiot tuntuvat hetkittäin olevan niin luuvalon kalvamia, että nykymeno voi välillä käydä raskaaksi. Rasvausta odottaessamme voimme vain tuskailla tämän tahdin mukana.

Vielä 58min.