Viikonloppu Kinkomaalla. Auringon kimaltelu koskemattomalla hangella. Kiireetöntä aamua seuraa kiireetön päivä. Kaikki tämä taipuu kiireettömään, talviseen iltaan. Mahtavaa!!

Suomi jaksaa yllättää tähän aikaan vuodesta: kun nousee kengät lätisten junaan Helsingin rautatieasemalta, voi löytää itsensä hangista ja nietoksista Tampereella tai vaikka poskia purevasta pakkasesta Jyväskylän matkakeskuksen kaoottiselta parkkialueelta. Siinä vaiheessa on melkoisen yhdentekevää oliko Pendolino tunnin vai 20 minuuttia myöhässä - sitä vain on onnellinen alkaneesta viikonlopusta ja siitä, että on perillä.

KotiKoti, eli Kinkomaan Soratie, oli kasvojenkohotuksesta (=puolenvuoden remontista) huolimatta vielä entisensä. Tutut tuoksut uusissa kuorissa. Oven ulkopuolella oli kuitenkin yhä se sama lapsuuden Kinkomaa - mitä nyt hieman ovat puut kasvaneet, koulun portaat madaltuneet ja lapsuuden ystävät lisääntyneet. Itse sitä jotenkin kuvittelee pysyvänsä samanlaisena, vaikka kasvattaakin juuria ja rönsyjä huomaamattaan joka askeleella. Toisaalta, sitä uskottelee samalla, että mikään ei muualla muutu, vaan kaikki vain pysähtyy aina odottamaan seuraava kertaa kun suvaitsen saapua vierailulle tai edes vilkaista taakseni.

Maailma kuitenkin jatkaa kulkuaan. Ja me siinä mukana. Viikonloppukin päättyi - liian nopeasti, kuten tavallista - ja paluu räntäiseen Helsinkiin oli juuri niin ikävä miltä kuulostaakin. Talven ihmemaa kuitenkin odottaa työläistä viimeistään jouluna - eikä siihen niin pitkä aika kuitenkaan ole. Onneksi!