Tipautan heijastimen taskusta kyljelle killumaan ennenkuin astun hailakasta katulampun valokeilasta sateesta mustalle asfaltille. Kiiltävälle kadulle on liimautunut kirkkaita lehtiä pureskeltujen purkkatollojen ja tupakantumppien sekaan. Alamäessä näen kadun pintaan hakeutuneen hahmon - ja juuri sen takia ylitän kadun. En halua nähdä lähempää laitapuolen kulkijan oksennuksentahrimaa olemusta, haistaa määräämättömän putken tuskaista löyhkää tai mikä pahinta, joutua kuulemaan Stellan läpi sanoista etäytynyttä kakistelua. Puhdistan omantuntoni kääntämällä selkäni. En nähnyt mitään.

Hiekkakentällä urheilee neonvärisiä liivejä. Pallon perässä juostaan varjosta valoon ja takaisin ja kenttää ympäröivät puut kumartuvat kuin varjellen pelin ylle. Urheilullinen joukkio takaa minulle turvallisemman kulun varjoisan puiston halki. Uskallan hämärälle puistouralle heijastimen ja kanssaihmisten turvin. Korvissa Egotrippi, ympärillä lokakuun kostea pimeys ja mielen pohjalla matalaksi painettu pelko. Olen turvassa, uskottelen, koska lähellä on ihmisiä, jotka kyllä auttaisivat, jos tarvitsisin apua.

Aivan kuten itsekin kumarruin katsomaan, oliko havaitsemani hahmo tosiaan humalaansa herransa kanssa puiva tapajuoppo, vai iltakävelyllään tuupertunut vanhus.

Kotona avain ei meinannut kääntyä lukossa. Heijastin kilahteli käytävän kiviseen seinään. Ulkona olemme kaikki yksin.