Pienenä jokaiseen vuodenaikaan kuului vähintään yksi nuhakuume, jolloin sai lääkärivanhemmiltakin luvan jäädä kotiin muiden kiiruhtaessa kouluun. Sängyn viereen kannettiin kuumaa mehua ja rinkeli. Pienenä ne kuumeet olivat kyllä myöskin jotain ihan muuta: sumeita särkyisiä päiviä, jolloin ei jaksanut kuin nukkua ja juoda sitä pöydällä haalennutta mehua. Illalla piti sitten suihkun ja sängyn tuuletuksen jälkeen vielä jaksaa soittaa jollekin kaverille, jotta sai kirjoihin merkattua läksyt sitä tervettä päivää odottaessa.

Nyt edellisestä kuumepäivästä alkaa olla jälleen kulunut kymmenisen vuotta: joskus lukioaikana olin kaksi viikkoa vuodepotilaana keuhkokuumeesta. Samalla sain myös melkein kuukauden harjoittelukieltoa kesken kiivaimman kiekkokauden, joka otti teiniä varmasti enemmän päähän kuin kotona sairastaminen.

Liekö siinä syy, ettei nykyinen työläinen enää edes tahdo kuumeen oireita tunnistaa. Aamupäivän ihmettelin, miten toimistolla voikin olla näin kylmä. Lounaaseen mennessä edellisenä päivänä työläisen taittanut päänsärky alkoi palata ja vasta ruoan ääressä kollegat alkoivat katsoa uurastavaa tarkemmin.

"... voisko sulla olla kuumetta? Sä oot ihan punainenkin... "

"No ei kai ny - ja kai ny punastuttaa, ku kaikki rupes väijyyn... " pitää vielä puolustautua, mutta toteaa, että voihan arvuuttelussa olla myös perää. Päässä tuntuu kaikuvan, olo on hieman irrallinen ja kylmä on tosiaan ollut.Lounasaikaan mahdollinen kuume oli tosin jo laskussa, sen verran lämmin olo alkoi ruokapöydässä jo olla. Mittari näytti kahvipöydässä 36,8 - normaalilämpö kun on alle 36,5. Kuumetta kuitenkaan ei löydy - vieläkään. Kaikesta huolimatta tunnollinen päättää lähteä hieman aiemmin kotiin lepäämään - mutta kunhan nyt vielä pari juttua tekee, niin sitten ehtii paremmin. Kello on yli kolme, kun pääsen kotiin. Lopulta työpäivä typistyi oireilun takia ehkä juuri reilun tunnin.

Kotona olo on ollut lämmin ja sees. Rauhallisessa olossa raajojen raukeus, vetämättömyys, pään humina ja muut työntekoa häirinneet oireet eivät ole tiellä. Sohvan nurkassa, viltin sylissä työläinen hetken murehtii sitä, lähtikö turhaan töistä. Mutta pystyyn noustessa polviin osuva heikkous ja päätä rutistava huimaus kertovat omaa tarinaansa: aika oli oikea, aihe todellinen ja lepo tarpeen. Kuumetta ei vieläkään ole saatu mittarilla kiinni, mutta toisaalta sitä ei kyllä ole lounastunnin jälkeen yritettykään. Oma olo on aikuiselle riittävä mittari ja useammin pitäisi uskaltaa myöntää itselleen, ettei ehkä ole aivan työkunnossa. Tällä kertaa, ensimmäistä kertaa, oikeasti tulin kotiin. Toivottavasti se näkyy loppuviikon energioissa hyvällä tavalla.