Ura on ohjautunut putkessa kohta kolme vuotta. Töissä on ollut vauhdikasta, opettavaista ja todella hauskaa. Uraan on ollut mukavaa paneutua ja löytää itsestään aina uusia oivalluksia ja voimavaroja. Nyt putkeen on tullut reikä.

Firman köli raapii pohjaa - kuten monen muunkin tällä hetkellä ja varsinkin tällä alalla. Karikon välttääkseen johto päätyi lopulta kutsumaan neuvottelut koolle ja muutamien viikkojen päästä meitä on aika paljonkin vähemmän. Sillävälin ei auta kuin odotella, hoitaa työt niinkuin ei olisikaan ja toivoa parasta.

"Kysykää suoraan ennemmin kuin spekuloitte keskenänne!"

"Asiakkaille tämä ei saa näkyä!"

"Emme kyllä voi oikein kertoa mitään mistään..."

Viikkojen odottelu näkyy ja tuntuu. Ilmapiiri toimistolla on lähes hysteerinen ja pieninkin keskustelunavaus päätyy aina näihin kuviin ja tunnelmiin: ketä, mitä ja montako. Itselläkin on huomannut fiilisten vuoristoradan: pari päivää positiivista porskuttelua, joiden jälkeen saa kyntää epätoivon alhossa taas seuraavat aamut. Ja tätä jatkuu vielä toinen mokoma.

Siskon positiivisuudesta ammennan kuitenkin oppeja: pahimmassakin tapauksessa tästä aukeaa mahdollisuuksia. Tulisiko nyt vihdoin lähdettyä ulkomaille? Tai muualle Suomeen, muihin hommiin, muilla kujeilla? Ja lopputuloksen vielä ollessa viikkojen päässä on mielessä herännyt pohdinta siitä, onkohan tämä kuitenkaan ihan sitä, mitä haluan loppuelämälläni tehdä.

Epävarmuutta jatkuu vielä kuitenkin viikkoja. Siihen saakka ei auta murehtia, märehtiä tai ripotella tuhkaa päälleen. Pillit on vaan otettava pussista, haettava kirves kaivosta ja ostettava maat takaisin, sillä näinä viikkoina maailma jatkaa pyörimistään ja Vantaanjoki virtaa. Jos uraputkeeni tullut reikä repeää korjaamattomaksi putkirikoksi on vaan hankittava uusi putki. Ja niitä onneksi kuitenkin maailmassa riittää - vaikka tällä hetkellä hieman hiljaisemmalta tuntuukin.