Vuoristoratamainen urheilu-uhitteluni on taas ottanut suunnan kohti taivasta: sunnuntaina kävin rullaluistimieni kyydittämänä tutkailemassa Lauttasaaren maisemia - missiona oli löytää reitti Länsiväylälle. Mission epäonnistuminen ei kuitenkaan lannistanut, vaan aion suunnistaa Larun suuntaan ehkä jo taas tänään tutkailemaan maastoja ja reittejä. Pidemmällä tähtäimellä tavoitteena on löytää rullailtava reitti omalta residenssiltäni Ullanlinnasta siskoni luo Lintuvaaraan.

Mutta tätä rullailua suurempi uroteko tuli tehtyä eilen, kun vanha joukkuetoveri sai tämän luuskan raahattua juoksulenkille. Moista ihmettä ei ole taidettu nähdä kertaakaan sen jälkeen kun ripustin hokkarini naulaan yli kolme vuotta sitten! Ja sitäkin ennen lenkkeilin vain pakosta - eli alkulämmittelynä ja kesäisin silloin kun oli AI-VAN pakko. Mutta eilen lähdin, vapaaehtoisesti, juoksemaan. Ja juoksin 50 minuuttia! Jalat täristen kipusin kotiini - ja tunsin oloni aika makeaksi! Kivistävien lihaksien alla oli kuitenkin onnistumisen tunne, ja koko komeuden kruunasi se, että sovimme ystäväni kanssa juoksevamme jatkossa aina maanantaisin. Paitsi ensi maanantaina, kun minulla on jo sovittua työ-menoa. Todettunahan kun on, että YKSIN en pääse liikkeelle kuin satunnaisesti: tunnen itseni liian hyvin, ja tiedän mistä naruista ja verukkeista pitää vetää, jotta annan itseni jäädä sohvannurkkaan lorvimaan.

Mutta onnistuisikohan tämä tällä kertaa? Josko viimein saisin itseäni urheilullisesti niskasta kiinni? Vai tuleeko vuoristoradan tämänkin mutkan takaa sohvalle kaatava väsähtäminen ja omalle laiskuudelle periksi antaminen?

Se jää nähtäväksi, mutta nyt; istuessani kivistävällä takamuksellani päätteeni ääressä, uskon vielä vakaasti, että tulen jatkossakin juoksemaan. With a little help from my friend... ;)