Tätä kirjoitusta on aloitettu ehkä jo noin neljä kertaa. Joka kerta olen parin kappaleen kohdalla huomannut kirjoittavani tekstiä, jota en edes itse jaksaisi lukea. Liikaa jaarittelevaa kerrontaa. Liikaa selitystä siitä ja tästä. Ja liikaa itselle-naurua-aiheuttavia, mitättömiä yksityiskohtia.

Siis pois se taas!

Koska miten sitä voisi selittää routaista aamua, kun odottaa pikkusiskoaan jäähallin edessä nostalgisen varustekassin kanssa ja pilli taskussa. Tai sitä tunnetta kun isossa porukassa hytistään torin tuulessa miettimässä mihin se sankari oikein on sillä räpättävällä pyörän-kuvatuksellaan jäänyt. Kun naurun seassa muistaa taas yhden hauskan jutun lisää eikä meinaa jaksaa odottaa että pääsisi sen kertomaan.

Illan hämärtyessä suurten ikkunoiden takana suussa maistuu vielä kokkisirkuksessa itse tekemämme curryn loppupoltot. Lasi edessä tyhjenee samalla kun sauna lämpenee. Tusina muijaa tavallisessa perhesaunassa riittäisi itsessään jo lämmittämään huoneen! Kun taiat on tehty, toivotukset lausuttu ja morsiota juoksutettu kelteisillään talon ympäri, pöydän ääreen palaa yhä virkeä, nauravainen joukko. Yön koittaessa koko porukka käy kellon alle siskonpetiin supisemaan, kikattelemaan ja yksi kerrallaan nukahtamaan.

Aamun auringon kirkkaudessa porukka lähtee vielä viimeisille rasteille ympäri keväistä Kinkomaata. Lisää nostalgiaa - myös isosiskoille - enemmän naurua koko porukalle ja varmasti mahtavia elämyksiä itse juhlakalulle. Rantasaunasta käydään vielä jättämässä talviturkkeja Päijänteen aaltoihin ennenkuin lähdetään kukin omiin suuntiimme.

2,5 viikon päästä näemme kuitenkin taas. Häissä.