Iso ratas ritisee kun koittaa vaihtaa alamäessä suurimmat silmään. Ratina jatkuu polkiessa ja loppuu vasta kun joko vaihtaa pienemmälle tai pitää vaihtajaa pohjassa. Pyörän runko loistaa keväisessä auringossa ja lakaisukoneilta säästyneet talvisepelit ratisevat renkaiden alla. Pyöräilijä hymyilee kilpaa auringon kanssa kun vauhti tuntuu alamäen alla  pyörteinä niskassa.

Sain edellisen uuden pyöräni kun täytin 14; olin toivonut käyräsarvista, siroa ja tyttömäistä pyörää, mutta sain tummanpunaisen asfalttiajoon tarkoitetun city-pyörän. Syntymäpäivän aamu menikin vessassa lukkojen takana mököttäessä, joka onkin viimeinen kerta kuin punaisesta paholaisestani olin pahoillani. Uskollinen Nopsani on yhä loistavassa kunnossa, kypsässä rippikouluiässä, mutta viettää ansaittuja eläkepäiviä kotimaastoissa Kinkomaalla. Sen kanssa tuli poljettua satoja kilometrejä kesässä reenimatkoilla, joiden lisäksi tehtiin muutama pidempikin reissu. Aina sen viisi vaihdetta riittivät ja usein sen jalkajarrut tulivat myös käyttöön. Noina kesinä opin, mitä tarkoittaa polkupyörällä ajamisen taito: se on lämmin tuuli hiuksissa, tukeva tunne alla rullaavasta asfaltista ja kevyesti käyvät jalat. Kuitenkin edellisestä pyöräilykesästä on jo kauan. Liian kauan.

Uusi pyöräni tuli pyytämättä ja yllättäen: appivanhempien autotalliin se ilmestyi, lukko taiten hajotettuna mutta muutoin käytännössä iskemättömässä kunnossa. Appi jututti pihan lapsia, anoppi soitti poliisille, mutta kuukausien aikana kukaan ei pyörää halunnut. Sen tilannetta seurattiin pitkään ja hartaasti, mutta kun kukaan ei pyörää etsinyt, huolinut tai kaivannut, päätimme pelastaa orporaukan ajoon. Tänään pääsin pitkästä aikaa satulaan ja löysin vanhan kipinän. Pyörän päällä maailma on avoin ja todentotta: mäen päältä, polkupyörällä voi päästä jotain viittäkymppiä - jos polkee oikein kovaa eikä käytä jarruja.