Tänä aamuna työmaileihimme tuli viesti:

"Surullisena kerron että Saara nukkui pois tänä aamuna Terhokodissa."

Noviisina en tietenkään tiennyt kuka Saara oli, ja hiljaa huokaisten jatkoin töitäni. Pian kuitenkin kuulin tarinan: Saara oli tullut taloon samaan tapaan kuin minä; nuorena ja innokkaana. Vain vuotta minua vanhempana hän oli löytänyt rinnastaan pienenpienen kovan kohdan, ja (varmaankin) olkiaan kohautellen ajatellut käydä tarkistuttamassa sen. Tästä löydöstä on nyt  noin kaksi vuotta.

Pitkin päivää huomasin pysähtyneeni työni ääreen. Kuinka valmis olisin itse luopumaan kaikista niistä suunnitelmista, joiden kanssa elän. Tähän astisen elämäni olen elänyt enemmän tai vähemmän tulevaisuudessa: suunnitellut, unelmoinut ja kuvitellut. Kaiken sen. Monta kertaa. Mitä jos kaikelta tuolta katkeaisi siivet. Katoaisiko samalla kaikki jo kuljetut vuodetkin - koska ne kuitenkin on kuljettu kohti sitä kaikkea tulevaa. Tulevaisuutta.

Sitä aina touhotetaan, että täytyy elää tässä päivässä. Mutta rehellisesti: kuka meistä niin tekee? Ehkä kesälomalaiset huokaavat nyt tyytyväisinä - samalla kun ajatuksissa vilistää tulevan viikonlopun vieraat, seuraavan viikon mökkitouhut ja uhkaavasti lähestyvä loman loppu. Kovasti toivoisin nytkin pystyväni nauttimaan jokaisesta perjantaista autioituvassa toimistossa: kun mässäillään seuraavan lomallelähtijän tuomalla jäätelöllä. Väkisinkin mieleen hiipii ajatus, että kyllä minäkin ensi vuonna. Kyllä minäkin ensi viikolla teen ja syksyllä aloitan. Kyllä soitan isoäidille. Kyllä kerron että rakastan. Kyllä parannan tapani.... Entä jos tuo aika viedäänkin minulta pois? Pieni kivi voi kaataa isommankin operaation. Pieni kyhmy rinnassa voi mitätöidä huomisen.

Pitkin päivää olen tuntenut palan kurkussani. Raajat ovat tuntuneet raskailta ja ajatus on harhaillut. Ihminen, jota minulla ei ollut aikaa tavata kohtasi minut näin. Pysäytti. Jysäytti oman kuolevaisuuteni päin hulluina pyöriviä ajatuksiani. Samalla se laittoi ihmettelemään: syöpä on vienyt viimeisen vuoden sisään tuttavapiiristäni kaksi elämänsä myöhemmässä kukoistuksessa elänyttä ihmistä. Miksei Hannun tai Ritun menettäminen onnistunut pysäyttämään? Tunsin heistä molemmat, tiesin missä heidän juurensa ovat ja kuka heitä tulee eniten kaipaamaan. Silti Saara osui lähimmäksi. Henkisesti.

Isoja ajatuksia pieneen perjantaihin. Tämä oli kuitenkin Saaralle suuri perjantai. Hänen viimeisensä.