Vuosi on alkanut kiireen merkeissä: kaikki, mitä ennen joululomia jätti pöydälle ajatuksella "ehtiihän nää, ne on vasta ens vuonna" on nyt tullut vastaan hurjalla vauhdilla. Eikä kasan korkeus ole päässyt raadannasta huolimatta myöskään paljon laskemaan, sillä sitä tahtia kun on rästejä saanut hoidettua pois alta, niin päälle on kasaantunut uusia "hei, ehtisitsä kattoo tän pikaseen. Siis huomiseks."-tyylisiä projekteja.

Kaiken kiireen lisäksi työmotivaatio on ollut aika pahasti hukassa. Työpaikka, jossa olen kohta jo neljä vuotta viihtynyt on syksyn jälkeen alkanut hieman ahdistaa: pienet piirit ovat pusertuneet ahtaiksi ihmisen olla ja ennen niin hyvähenkisen lähimmän työporukkani klikkiytyvät suhteet ovat säröttäneet omaa jaksamista kaiken hälyn keskellä. Syitä näihin on todella vaikea löytää - onko se uusi jäsen ankkalammikossa vai vain oman korvienvälin harhaista tuotosta. Mutta totta on kuitenkin se, että työpaikka, johon yli melkein neljä vuotta on ollut äärimmäisen mukava joka aamu tulla, onkin nyt tehnyt aamuista kankeita ja työmatkoista kitkeriä.

Luotan kuitenkin että tämä on väliaikainen vaihe: ahdistuneisuutta siitä, että asiat eivät edisty. Tukahtumista siihen, että itse on ehkä taas kasvanut ihmisenä muun maailman jumittaessa paikallaan. Ja ehkä myös ikuisuuspohdintaa siitä, että tässäkö elämä nyt on.

Pitenevien päivien myötä uskon kyllä oman olonikin helpottavan ja työelämän alkavan taas muistuttaa sitä, mihin olen keväästä 2006 saakka ilomielin aamuisin tullut. Tämä nyt on vaan tällainen vaihe.