Se iskee aina yllätäen. Reippaan päivän jälkeen kotiin kävellessä, se tarttuu jostain kulmasta matkaan. Ensin miettii juuri soittamaansa puhelua, jossa kaverit ovatkin keskenään jo jossain. Kukaan ei kuitenkaan soittanut minulle. Jatkan matkaa kotiin – ei kukaan muuta edes ehdottanut. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Korttelin lähempänä kotia ketjua on jo jatkanut kauemmas. Onhan se nyt nähty jo aiemmin; lounaspöydässä viime viikolla ja silloinkin kerran kun juoksin taas junaan ja muut vielä jäivät naurun keskelle istumaan.
Ehkä pitäisi olla hiljempaa; ei aina huutaa sanojaan väkisin joka väliin? Eikä aina tarvitsisi olla niin vitsikäskään, voisi vaan nojata selkänojaan ja antaa muiden olla äänessä. Ehkä pitäisi vain olla jotain muuta mitä on?

Kotiovella mieli on jo maassa. Täälläkin on vain ne pari neliötä, jääkaapin himmeä valo, pölyttyvät golfmailat ja pyykkitupatossuissa asuvat madot. Harmittaa jo kaikki; kaikuvat rappuset ja ulkona viilettävä tuuli. Huomenna on takatalvi, joka kuitenkin tukahduttaa basilikan-alkuni ikkunalaudalle. Tukka on likainen ja loppukin olemus kaipaisi aika kovan luokan tuunaamista. On vaan kaikki, ja harmittaa.

Näissä hetkissä sitä kaipaisi rohkaisevaa halausta. Tai vaikka paria kivaa sanaa, joiden välistä huomaisi, että tykätään. Että olen ihan hyvä tyyppi juuri tällaisena. Koska aina välillä maailma makaa sellaisessa kulmassa, ettei sitä itse muista. Silloin vaan harmittaa.