Päivät valuvat kohti pimenevää syksyä ja elämä laahaa raiteillaan. Töihinpaluu sairasloman jälkeen on tehnyt hyvää, mutta olenko itse tehnyt hyvää työtä on jäälleen kerran eri asia. Ajatukset tuntuvat pyörivän kehää ja hetkittäin mihinkään tarttuminen on tuntunut melko haastavalta. Työpäivien seuratessa toisiaan tekeminen on kuitenkin tehostunut ja arjen rullaan on saatu toivottua tasoittumista.

Kunnes.

Perjantaina puhelimeen piippasi viesti: Markko kuoli viime yönä klo 1.30. Kyseessä oli serkkuni, jolla todettiin kymmenen kuukautta sitten vatsan alueen syöpä. Kasvain leikattiin Ruotsissa ja hetkiä tilanne näyttikin jo melko hyvältä, mutta kesän kääntyessä syksyä kohti toiveikkaalle taivaalle alkoi kertyä pilviä: Markon elimistö ei kuitenkaanlähtenyt  toimimaan leikkauksen jälkeen kuten olisi pitänyt ja serkkupojan voimat alkoivat huveta. Viime viikolla sain huolestuttavan viestin: Markko oli sairaalassa, keuhkokuumeen ja verenmyrkytyksen kourissa. Olin menossa viikonlopuksi Keski-Suomeen ja toivoin vielä ehtiväni serkun nähdä.

Mutta en ehtinyt.

Markko oli kuollessaan 44-vuotias ja serkussarjaani kuuluvasta 20 jäsenestä minulle itselleni yksi niistä läheisimmistä. Työskentelimme monta kesää yhdessä Jyväs-Golfilla, jossa ikäerostamme huolimatta kaverustuimme, ystävystyimme ja lähennyimme. Markko olikin yhtäkkiä jotain muuta kuin se reilusti vanhempi serkku, jota oli aina hieman katsonut ylöspäin ja jossain iässä jopa hieman pelännyt. Ja minä osaltani kuoriudin Markon silmissä mitättömän pienen serkkutytön näkymättömästä roolistani kaveriksi ja tasaveroiseksi juttukumppaniksi. Golf-kesieni jälkeen yhteydenpito oli kuitenkin taantunut sukujuhlien tasolle ja näinkin Markon viimeisen kerran toisen serkkuni esikoisen lakkiaisissa, alkukesän auringon luvatessa hyvää golf-kesää ja lämpimiä iltoja.

Kuulin tädiltäni, että Markko oli vielä viime viikolla kysellyt minun voinnistani - oman kuntonsa ja voimiensa samalla huvetessa. Kaikessa lohduttomuudessa ja lopullisuudessa se kuitenkin lohduttaa: olemme molemmat olleet toistemme mielissä vaikkei varsinaista, konkreettista yhteyttä kumpikaan toiseen ottanutkaan. Ja nyt Markko on poissa, Vapun kanssa tietämme vahtimassa. Ja meillä täällä on suunnaton ikävä.

"Minä kuolin mutta sinä elät
ja tuuli valittaa ja itkee
huojuttaa taloa ja metsää
Ei joka honkaa yksitellen
vaan koko männikköä ravistellen
kaukaiseen horisonttiin saakka

Ja niinkuin peili tyynen meren pinnalla
kiusaisi poukamassa purjeita
eikä se uhmaillakseen puhalla
Ei sokeasti raivon vallassa
ikävää täynnä on sen kohina
Se etsii etsimistään sanoja
yötäsi varten kehtolaulua"
(Vuokko Hovatta 2008)