Aina se päätös on pyhä: nyt ryhdistäydyn, kirjoitan tänne enemmän ja useammin, pysähdyn nauttimaan elämästä ja laitan itseni kuntoon. Ja aina se pyhä päätös jää jonnekin kaiken muun jalkoihin. Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä päivityksestä ja elämä on yhden kesän verran taas valmiimpi.

Uraputki jätettiin kuivilleen heinäkuun alussa, juuri mahtavimpien helteiden alla, ja siirryttiin ensin lomalle ja mökkeilemään ja sitten vaan odottelemaan ja ahdistumaan. Helteiden hellimä Suomenniemi oli tänä vuonna melko epäystävällinen paikka viettää raskauden viime viikkoja: turvotus jaloissa ja käsissä nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin, tukalien öiden tukahduttavuutta lisäsi raskauden rajoittama nukkuma-asentojen valikoima ja liikkeelläolon hankaluus sitoi tehokkaasti kotiin, suljettujen verhojen taa. Heinäkuun polttavimmat helteet menivätkin hyvin pitkälti pimennysverhon takana, avonaisen parvekkeenoven edessä lepakkotuolissa istuen ja sekalaisia ajanviettotapoja koluten. Taisin kyllä tosin jo keväällä toimiston kahvipöydässä sanoa, että tästä kesästä tulee KUUMA kun nyt loppuraskaus osuu heinä-elokuulle... eli ei siihen sammakoita tarvita, vain yksi oikein ajoitettu raskaus. ;)

Kärsimättömänkin odotus kuitenkin palkitaan: pieni neitimme syntyi viisi päivää ennen laskettua aikaa pitkän päivän pääteeksi perjantaina 6.8.2010. Elämä on nyt mullistunut: meitä onkin nyt kolme tässä perheessä eikä paluuta DINK-aikaan enää ikinä ole. Se, miten tämä vaikuttaa kaikkiin pyhiin päätöksiin tulevaisuudessa, jää nähtäväksi. Toivoisin, että ehkä ryhdistävästi: saisin nyt päivitettyä kuulumisia tännekin useammin, pääsisin pian liikkeelle kotoa ja sutjakoittamaan raskauden turvottamaan kehoani. Mutta ennenkaikkea toivoisin, että pystyisin olemaan pienelle tyttärellemme hänen arvoisensa äiti. Sillä pieni pörröpää ei kyllä ansaitse mitään parasta vähempää.

Kevätaurinko himmentää työkoneen ruudun ja kurkotan kääntämään kaihtimet kiinni. On kesäkuun ensimmäinen päivä, joku on ilmeisesti ryöstänyt elämästäni 2,5 kuukautta.

Edellinen blogi-kirjoitukseni on maaliskuulta, ajalta, jolloin ulkona vielä pyrytti ja ihmiset piiloutuivat pystyynnostettujen kaulusten, lapasien ja paksujen takkien suojiin. Tuolloin olin aivan varma, että lumi kyllä sulaa juhannukseksi - mutta minkä vuoden juhannukseksi, siitä en ollut ihan niinkään varma. Nyt tuosta silmittömästä talvesta on jäljellä enää Maununnevan lumikasa ja tuiskupäivinä syntyneiden tai alkuun laitettujen lasten nimet - Lumia, Halloja ja Pyryjä kun kastetaan tänä vuonna kuulemma ennätysmäärä.

Oma olo on näiden kuukausien aikana rauhoittunut ja pyöristynyt. Nyt sen uskaltaa jo sanoa täälläkin: meille on tulossa vauva. Viime syksyn jälkeen raskaus on ollut tavallistakin raskaampi ja nimenomaan henkisesti: ennen maaliskuun lopun rakenneultraa koko asiasta ei oikein meinannut uskaltaa edes puhua, ettei vaan taas kävisi jotain ja meidät heitettäisiin takaisin lähtöruutuun. Mutta nyt viikkoja on takana jo 3/4 koko ajasta, nahan alla kaiken pitäisi olla kunnossa ja tulokas vaikuttaa ainakin möyrimisensä perusteella hyvinkin eloisalta.

Töitä on tässä päivässä jäljellä vielä reilu tunti - lapsettoman aikuisen elämässä 19 päivää. Aika kuluu hetkittäin niin ettei mukana tahdo pysyä. Edessä on kuitenkin kesä ja kesän jälkeen aivan uusi elämäntilanne. Kumpaakaan ei meinaa malttaa odottaa, mutta samalla nojaudun taas hetkeksi taaksepäin ja pysähdyn. Juuri tähän. Koska tässä on hyvä.

Talven ihmemaa on maannut Suomen päällä kohta jo kolme kuukautta. Lunta sataa, pakkanen paukkuu ja hankia nietoksina riittää etelää myöten. Aluksi tervehdin pakkasukkoa ilolla: onpa mukava nähdä, kunnolla , pitkästä aikaa! Näin komeita kinoksia ei meinaa edes muistaa nähneensä sitten 80-luvun Kinkomaan lumitalvien pulkka- ja lumilinnariemujen. Ja miten ihanasti valkeat hanget ovatkaan tuoneet valoa talven synkään pimeään.

Lumen taju alkoi kuitenkin viikkojen kuluessa kadota. Itämeri veti jäähän ja tarjoili koko ajan hyytävämpiä henkosiaan pakkasten jähmettämälle kaupungille samalla kun jokailtainen hiutaleiden hidas tanssi ei enää jaksanut ihastuttaa - vaan ahdistaa kolankahvaan jäätyneitä pientaloasukaita. Ja yhtenä torstaina se tapahtui: talveni selkä taittui. Olin taistelemassa tietäni toimistolle tuulitunneliksi muuttuneella Lönnrotinkadulla, jonka jalkakäytävästä oli enää jäljellä kymmenien senttien levyinen, muhkurainen polku betoniseinän ja parkkipaikat anastaeiden lumivallien välissä, ja silloin se osui minuun: se viimeinen, jäinen, luihin ja ytimiin menevä tuulenpuuska. Nyt riitti. Kesä tänne ja heti. 

Tuosta torstaista taitaa olla jo ehkä kuusi viikkoa aikaa ja yhä talvi asuu täällä. Kevään merkit ovat muutoin jo näkyvissä - aamut ovat jo valkeita ja illat hitaampia - mutta lumi ja pakkanen ei vaan näytä väistyäkseen. Ja jotta huumorintaju ei ihan jäisi käyttämättä, niin tietysti tänä aamuna otin optimistina varrelliset tennarit jalkaan - vain todetakseni, että ensimmäiset kevättulvat ovat tulleet kaupunkiin. Kamppi kellui tasaisessa loskameressä, jonka ylittämiseen olisi tarvinnut tennareiden sijaan karpalonpunaisia Hai-saappaita. Ja ne tietysti lomailivat siinä vaiheessa kotona, eteisen kaapin takarivissä.

Uskon nyt kuitenkin, että loska on tullut kaupunkiin jäädäkseen - ja että loskan jälkeen tulee vettä, viimaa, mutaa, pölyävää hiekkaa ja lopulta se kauan kaivattu kesä. Ehkä niin, että kuu loskasta kesään, puoli kuuta vesisateesta, hiekkamyrskystä vähäsen, katutöistä ei päivääkään?

Vuosi on alkanut kiireen merkeissä: kaikki, mitä ennen joululomia jätti pöydälle ajatuksella "ehtiihän nää, ne on vasta ens vuonna" on nyt tullut vastaan hurjalla vauhdilla. Eikä kasan korkeus ole päässyt raadannasta huolimatta myöskään paljon laskemaan, sillä sitä tahtia kun on rästejä saanut hoidettua pois alta, niin päälle on kasaantunut uusia "hei, ehtisitsä kattoo tän pikaseen. Siis huomiseks."-tyylisiä projekteja.

Kaiken kiireen lisäksi työmotivaatio on ollut aika pahasti hukassa. Työpaikka, jossa olen kohta jo neljä vuotta viihtynyt on syksyn jälkeen alkanut hieman ahdistaa: pienet piirit ovat pusertuneet ahtaiksi ihmisen olla ja ennen niin hyvähenkisen lähimmän työporukkani klikkiytyvät suhteet ovat säröttäneet omaa jaksamista kaiken hälyn keskellä. Syitä näihin on todella vaikea löytää - onko se uusi jäsen ankkalammikossa vai vain oman korvienvälin harhaista tuotosta. Mutta totta on kuitenkin se, että työpaikka, johon yli melkein neljä vuotta on ollut äärimmäisen mukava joka aamu tulla, onkin nyt tehnyt aamuista kankeita ja työmatkoista kitkeriä.

Luotan kuitenkin että tämä on väliaikainen vaihe: ahdistuneisuutta siitä, että asiat eivät edisty. Tukahtumista siihen, että itse on ehkä taas kasvanut ihmisenä muun maailman jumittaessa paikallaan. Ja ehkä myös ikuisuuspohdintaa siitä, että tässäkö elämä nyt on.

Pitenevien päivien myötä uskon kyllä oman olonikin helpottavan ja työelämän alkavan taas muistuttaa sitä, mihin olen keväästä 2006 saakka ilomielin aamuisin tullut. Tämä nyt on vaan tällainen vaihe.

Uudesta kodista on tässä viikkojen mittaan tullut ihan vain koti, paikka johon on kiva tulla ja jossa viihtyy ihan olemalla vaan. Mutta samalla suhteeni nettimaailmaan on muuttunut: kun aiemmin läppäri nökötti ruokapöydällä ja sen äärestä oli suora näköyhteys televisioon, tuli netissä myös roikuttua kaikki illat työpäivän naputtelujenkin jälkeen. Nyt, kun huonelukumme lisääntyi yhdellä saimme myös läppärille oman huoneen - ja näppäimistön ääressä vietettyjen työtuntien jälkeen ei olekaan enää intoa riittänyt istua työhuoneessa surffailemassa. Sitävastoin uuden suuren sohvan syliin on tullut yhä useammin käperryttyä; ja siitä sitten siirryttyä suoraan makuuhuoneen viileisiin lakanoihin.

Arjen rullassa on uraputkenkin päivitys siis jäänyt kaiken muun pyörimisen jalkoihin. Tarkoitus olisi nyt ryhdistäytyä ja löytää aikaa myös kirjoittaa ne kaikki - huonotkin - tarinapolut, joita päivän aikana mieleen pälkähtää, taas tänne. Se, onko kukaan lätinöitäni kaivannut, on tietysti eri juttu.