Vuosi on alkanut kiireen merkeissä: kaikki, mitä ennen joululomia jätti pöydälle ajatuksella "ehtiihän nää, ne on vasta ens vuonna" on nyt tullut vastaan hurjalla vauhdilla. Eikä kasan korkeus ole päässyt raadannasta huolimatta myöskään paljon laskemaan, sillä sitä tahtia kun on rästejä saanut hoidettua pois alta, niin päälle on kasaantunut uusia "hei, ehtisitsä kattoo tän pikaseen. Siis huomiseks."-tyylisiä projekteja.

Kaiken kiireen lisäksi työmotivaatio on ollut aika pahasti hukassa. Työpaikka, jossa olen kohta jo neljä vuotta viihtynyt on syksyn jälkeen alkanut hieman ahdistaa: pienet piirit ovat pusertuneet ahtaiksi ihmisen olla ja ennen niin hyvähenkisen lähimmän työporukkani klikkiytyvät suhteet ovat säröttäneet omaa jaksamista kaiken hälyn keskellä. Syitä näihin on todella vaikea löytää - onko se uusi jäsen ankkalammikossa vai vain oman korvienvälin harhaista tuotosta. Mutta totta on kuitenkin se, että työpaikka, johon yli melkein neljä vuotta on ollut äärimmäisen mukava joka aamu tulla, onkin nyt tehnyt aamuista kankeita ja työmatkoista kitkeriä.

Luotan kuitenkin että tämä on väliaikainen vaihe: ahdistuneisuutta siitä, että asiat eivät edisty. Tukahtumista siihen, että itse on ehkä taas kasvanut ihmisenä muun maailman jumittaessa paikallaan. Ja ehkä myös ikuisuuspohdintaa siitä, että tässäkö elämä nyt on.

Pitenevien päivien myötä uskon kyllä oman olonikin helpottavan ja työelämän alkavan taas muistuttaa sitä, mihin olen keväästä 2006 saakka ilomielin aamuisin tullut. Tämä nyt on vaan tällainen vaihe.

Uudesta kodista on tässä viikkojen mittaan tullut ihan vain koti, paikka johon on kiva tulla ja jossa viihtyy ihan olemalla vaan. Mutta samalla suhteeni nettimaailmaan on muuttunut: kun aiemmin läppäri nökötti ruokapöydällä ja sen äärestä oli suora näköyhteys televisioon, tuli netissä myös roikuttua kaikki illat työpäivän naputtelujenkin jälkeen. Nyt, kun huonelukumme lisääntyi yhdellä saimme myös läppärille oman huoneen - ja näppäimistön ääressä vietettyjen työtuntien jälkeen ei olekaan enää intoa riittänyt istua työhuoneessa surffailemassa. Sitävastoin uuden suuren sohvan syliin on tullut yhä useammin käperryttyä; ja siitä sitten siirryttyä suoraan makuuhuoneen viileisiin lakanoihin.

Arjen rullassa on uraputkenkin päivitys siis jäänyt kaiken muun pyörimisen jalkoihin. Tarkoitus olisi nyt ryhdistäytyä ja löytää aikaa myös kirjoittaa ne kaikki - huonotkin - tarinapolut, joita päivän aikana mieleen pälkähtää, taas tänne. Se, onko kukaan lätinöitäni kaivannut, on tietysti eri juttu.

Ensimmäinen viikko Espoolaisena on mennyt nopeasti laatikoita tyhjentäessä, paikkoja järjestellessä ja uusista neliöistä nauttiessa. Suloisessa hyörinässä kaikki löysi lopulta paikoilleen ja kun itsenäisyyspäivän aattona levitimme vähät mattomme juuri imuroiduille lattioille ja istahdimme alas katselemaan valtakuntaamme huomasimme nopeasti löytäneemme kotiin. Valoisa, vaalea läpitalon asunto ekokorttelin ulkolaidalla mutta aivan yhden pääkaupunkiseudun suurimman ostoskeskuksen kyljessä on nyt ottanut meidät omakseen. Ja vielä tervetulleemmaksi minut saa tuntemaan se tosiasia, että käytännössä parvekkeemme alla on Espoon suurin golf-harjoittelualue.

Mutta jos totta puhutaan, kotia ei kuitenkaan tee mikään sellainen, jonka voisi laatikkoon pakata. Koti on siellä, minne iltaisin haluaa mennä ja mistä löytyy se kohta elämää johon itse ihanimmin sopii. Koti on se, missä voi rauhassa olla oma itsensä ja tulee rakastetuksi kaikkine vikoineen. Ja koti on lopulta juuri se, missä nukkuu parhaiten, nauraa makeiten ja on mieluiten. Kotona on turvassa maailman metkuilta ja voi kerätä voimia taas kohdatakseen kaiken sen.

Takana on luvalla sanoen raskas vuosi: keväällä oli gradu ja YyTeet ja syksyä "piristivät" Vappu ja Markko. Elämä on moukaroinut taas kilpeen muutaman uuden lommon, joiden kanssa selviämisestä on löytänyt taas aivan uudelle puolelle itseään. Sitä löytää itsensä yhä useammin hämmästyneenä siitä, että vaikka empatiakyvystä ja toisten huomioonottamisesta kovasti kaikissa puheissa paasataan, sitä lopulta meistä hyvin harvasta kuitenkaan aidosti löytyy. Sillä kun ihmisellä on sielussa haava, sen saa kirvelemään jo hyvin pienellä suolamäärällä. Niin pienellä, ettei sitä välttämättä edes huomaa.

Oman haavani äärellä olen syksyn mittaan havahtunut myös huomaamaan miten uskomattoman itsekeskeinen ja epäempaattinen olenkaan itse aiemmin ollut. Olen ollut juuri se kovaääninen kailottaja ja etunenän kiskoja, jonka mentyä jo lommoontuneet ovat ehkä lyyhistyneet tuoleihinsa ja nostaneet hartiat korviin. Omassa turhautumisessani olen edennyt puhtaasta loukkaantumisesta ja kyynelten nielemisestä jo siihen, että vaihdan ehkä puheenaihetta tai jos se ei auta niin lähden pois. Ja istun sitten yksin omaan tuoliini ja vedän hartiat korviin.

Oma kompastumiseni maailman matonreunaan on totisesti avannut silmäni. Enää en kailota (aina), rynni tai tarjoa mielipiteitäni. Enää en laske elämääni sen varaan, että ei-meille-vaan-muille, vaan tiedän, että kyllä se oksa jonkun naamaan aina osuu kun elämän ryteiköissä jonossa mennään. Toivoisin tosin vaan, että se oksa voitaisiin jo jättää sinne polulle eikä sillä hakattaisi jatkuvasti pohkeille. Koska pidemmän päälle sitä ei vaan jaksa. Nahka ehkä turtuu niin, ettei ilme enää värähdä - mutta samalla voimalla se yhä sieluun viiltää kuin ihan silloin tuoreeltaankin. Ja mitä lähempää sivallus tulee, sitä kovemmin se kirvelee.

Ketään en omiin kenkiini toivoisi joutuvan, mutta pieni visiitti toisen tossuissa - edes ajatuksen tasolla - voisi auttaa ymmärtämään, miksi ne hartiat sinne korviin nousevat. Se kun ei ole merkki siitä, että haluaisi olla yksin - vaan siitä, että suojelee itseään uusilta lommoilta.

Loppukesästä aloimme etsiä uutta kotia - paikkaa, johon pieni perheemme mahtuisi paremmin ja mukavammin. Elokuun lopussa meidät kuitenkin palautettiin lapsettoman aikuistalouden todellisuuteen, mutta uuden kodin etsintä kuitenkin jatkui. Arvelimme, että nyt saimme sen tarvittavan lisäajan tulevan pidempiaikaisen kodin etsintään ja jossain määrin myös huokaisimme helpotuksesta.

Mutta kuten elämä yleensäkin, tämäkään ei mennyt ihan niinkuin tuolloin ajateltiin. Lokakuun alkuun mennessä olimme saaneet jo useamman ehdotuksen hyvistä asumisoikeusasunnoista - ja ennen marraskuun loppua olimme laittaneet nimen alle paperiin, jonka mukaan muutamme jo ennen adventtia valoisaan kolmioon Espooseen. Taakse siis jää elämä keskustakaksiossa ja eteen aukeaa uusi vaihe matkalla aikuisuuteen.

Nyt elämme viimeisiä päiviä meistä niin hyvää huolta pitäneessä kaksiossa. Ikkunan takana loistavat Eiranrannan valot, seinustoja kiertävät siniset muuttolaatikkopinot ja takaraivossa hakkaa kokoajan tieto kaikesta siitä, mitä vielä pitää pakata ja tehdä ja muistaa ja jaksaa. Mutta sunnuntaiaamuna kun heräämme uudessa kodissamme, näiden samojen laatikoiden keskeltä, voin varmasti taas huokaista: kotona ollaan - toistaiseksi - mutta tämä toistainen on varmasti pidempi kuin edellinen.